Mutta Eugen ei kuunnellut hänen puhettaan. Hänen hieno, kapea kätensä puristi toista takinkauluksesta kuin rautaruuvi ja heitti hänet kuin rukkasen etehiseen. Sitten hän avasi ulko-oven, osoitti hänelle portaita ja sanoi tyynellä, jääkylmällä äänellä:
"Olkaa hyvä ja poistukaa täältä niin pian kuin mahdollista, jos ette tahdo että heitän teidät portaita alas."
Hän otti vieraan hatun ja takin, ojensi ne hänelle ja sulki kiireesti oven hänen jälkeensä…
Dora kirkasi pelosta, kun Eugen palasi saliin. Hän oli kalmankalpea ja hänen silmissään oli outo, kylmä kiilto — Dora ei ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena. Hän oli äärimmilleen kiihoittunut, hän oli kuin polttava, hehkuva rautainen ase.
"Selvitykseni sinun kanssasi ei kestä kauan", sanoi hän lyhyesti, "miten paljon tahdot vuotuista eläkettä?"
Dora tarttui molemmin käsin päähänsä.
"Oi, Jumalani … tarkoitatko … tarkoitatko … että meidän on … erottava…"
Eugen nauroi kylmästi ja ilkeästi.
"Tietysti. Sehän on itsestään selvä."
Doran silmiin tuli hätääntynyt, tuskallinen ilme ja hän ojensi hapuillen kätensä, ikäänkuin etsiäkseen tukea.