"Sehän on hyvä, se", sanoi Eugen. "Vakuutan sinulle, että olen hyvin iloinen, kun voimme edes jollain tavalla auttaa Lisbetiä. Hän on todellakin hyvin vaatimaton ja hyvä tyttö, niin hullunkurinen kuin hän toisinaan onkin."
"Hän on hyvä ja hullunkurinen, juuri sitä hän on", vastasi Dora nauraen, "ja sinulla on täysi syy tuntea itsesi iloiseksi, rakas Eugen, sillä ei mikään maailmassa ole niin hauskaa kuin tehdä toisia ihmisiä onnellisiksi!"
Ja hän kietoi vielä kerran kätensä Eugenin kaulaan ja suuteli häntä otsalle ja poskille, kerran toisensa perästä, kuten hänen oli tapana tehdä, ja Eugen vastasi hänen suuteloihinsa onnellisesti hymyillen.
Myöhemmin päivällä Dora kiiruhti vanhempiensa kotiin kertomaan onnesta, mikä oli tullut Lisbetin osaksi.
Lisbet vaipui sanoman kuultuaan tuolille ja istui siinä kotvan aikaa äänettömänä, kädet hervottomina riippuen sivuilla, pää kallellaan ja silmät kyynelissä.
"Ja tämän tekee 'amiraali'!" huudahti hän vihdoin, kun oli ehtinyt tyyntyä. "Oi, miten hirveitä tulisia hiiliä…"
Ja tarttui nauraen ja voivotellen molemmin käsin päähänsä.
"Oi — voi — voi", valitteli hän, "polttaa … kirvelee! Mutta polttaa suloisesti!"
"Siinä nyt näet!" sanoi Dora mielissään, "et ole koskaan tahtonut tunnustaa, miten hyvä Eugen on. Se on sinulle parahiksi!"
"Onhan se, onhan se, on aivan oikein minulle, että saan tuhat kruunua rangaistukseksi. Ajattelehan, jos kaikista rikoksista olisi niin oivalliset rangaistukset, miten hauskaa olisikaan rikollisilla! Oi, voi, voi, miten onnellinen olen!"