Hitaasti ja yhäti keskenään puhellen tulivat herrat huoneista, missä olivat tupakoineet ja pelanneet korttia. Kauppaneuvos sairasti luuvaloa, mutta kun hän ei tahtonut kadottaa arvokasta ryhtiään, käveli hän aina hitaasti, peittääkseen vanhuudenheikkouttaan. Pieni eversti sitävastoin riensi nopeasti edeltäpäin saliin varmoin, nöpöttävin askelin, jotka olivat yhtä lyhyet kuin hänen viiksensä. Hän ikävöi teekuppiansa, sillä kukaan ei osannut laittaa sellaista teetä kuin rouva Blum; hänen teensä oli hienointa lajia, suoraan Kiinasta tuotua, ja hän tiesi tarkalleen miten paljon ja miten väkevää eversti tahtoi.
Tunnustaa täytyy, että rouva Blumilla oli ollut aikaa oppia laittamaan ukko Dufvan mieleistä teetä, sillä ukko Dufva ja hänen nuorempi veljensä olivat olleet vakinaisia vieraita kaikissa Blumin talon kutsuissa ja perhejuhlissa aina siitä ajasta asti, kun herra ja rouva Blum menivät naimisiin. Blumin lapset olivat kasvaneet siinä luulossa, että "vanha" ja "nuori Dufva", joiksi näitä herroja sanottiin, olivat välttämättömiä vieraita kaikissa kesteissä, melkeinpä kuin pari onnea tuottavaa amulettia; siinä luulossa oli jotain salaperäistä, selittämätöntä. Seikka, josta Blumit lapsena eivät myöskään koskaan päässeet selville, oli se, miksi Dufvan setiä sanottiin toista "vanhaksi", toista "nuoreksi", sillä olivathan he yhtä vanhan näköisiä kumpikin. Samoin siitä, miksi vanha Dufva aina räpytti vasenta silmäänsä. Kerran eräitten joulupäivällisten jälkeen kun tunnelma oli kohonnut huippuunsa, tunsi Eugen tavatonta rohkeutta rinnassaan; hän meni vanhan Dufvan luo ja kysyä tokaisi rohkeasti: "Minkätähden setä aina noin räpyttää silmäänsä?" — "Päästäkseni näkemästä sinua", vastasi Dufva setä lyhyesti, ja sen jälkeen ei kukaan lapsista enää uskaltanut tehdä sitä kysymystä.
Nyt oli nuori Dufva poissa, hän oli kuollut pari vuotta sitten, mutta vanha Dufva säilytti uskollisesti entiset tapansa ja piti tarkkaa huolta siitä, ettei yksiäkään kutsuja, suuria tahi pieniä, saatu pitää ilman häntä.
Juuri kun perhe istuutui pöytään, avautui erään, salin vieressä olevan, huoneen ovi ja siitä astui sisään vanha, yksinkertaisesti puettu nainen. Hän tuli pöydän luo ja niijasi nöyrästi, ja hänen tervehdykseensä vastasivat kaikki ystävällisesti, mutta huolimattomasti nyökäyttäen päätään. Se oli yksi Blumin suvun monista eläteistä, vanha mamsseli, jolle ei koskaan oltu annettu neidin arvonimeä, joka oli kerran nähnyt parempiakin päiviä, mutta nyt vietti aikansa parsimalla ja paikkaamalla rouva Blumin liinavaatteita. Hän oli harvinaisen ruma, hänen silmänsä olivat suuret ja ulkonevat, ja hampaaton suu oli aina liikkeessä.
"Kas vaan, mamsseli Bendelin!" huudahti eversti Dufva nauraen, "hyvää päivää, mamsseli. Toivon että mamsseli voi kaikin puolin hyvin?"
"Suuri kiitos, eversti", vastasi mamsseli Bendelin hymyillen tyytyväisenä, "en voi, Jumalan kiitos, sanoa muuta kuin että voin hyvin."
"No, sepä on hyvä…"
"Minulla on sinulle terveisiä Klas Henrikiltä", kuului nyt Regina täti sanovan. Hänen äänensä oli karkea ja sorahteleva, ja se tuli ilmi varsinkin silloin, kun hän oli tyytymätön johonkin. Nyt hän paheksui suuresti sitä, että ukko Dufva laski leikkiä vanhan Bendelinin kanssa; hänen mielestään Blumit muutenkin antoivat Dufvan käyttäytyä liian vapaasti.
"Kiitos", vastasi kauppaneuvos, "oletko saanut häneltä kirjeen?"
"Olen. Hän tulee tänne tammikuussa ja asuu minun luonani valtiopäivien ajan, kuten ennenkin."