"Mutta me emme saa hemmotella häntä, Erland", vastusti Lovisa innolla, "ehjä sohva hänen täytyy saada. — Sen saat uskoa, että tuo hajallinen päällys on kiusannut minua, mutta kun ei ole ollut varaa tänä vuonna. — Mutta sitte emme saa pilata häntä liialla komeudella".
"Ei, tietysti ei, kuka puhuukaan pilaamisesta; emmehän toki aijo yks' kaks' tulla niin ymmärtämättömiksi…"
Vielä kerran suuteli Lovisa lasta ja kääri peitteen hänen ympärilleen.
Sitten he lähtivät lapsen kammarista mennäkseen levolle.
Mutta he eivät nukkuneet ennenkun aamupuoleen yötä, sillä ison aikaa senkin jälkeen kun sammuttivat kynttelin, he lepäsivät puhellen siitä mitä nyt oli tapahtunut ja niistä muutoksista, joita se oli tuottava. —
* * * * *
Lovisa Schöning säilytti lapsuutensa ja nuoruutensa ajoilta yhden muiston, paljoa selvemmän kaikkia muita muistoja. Vaikka hän ajatteli mitä tapahtumaa kuluneesta elämästään, vaikkapa onnellisinta, nousi samalla hänen mieleensä tuo muisto välttämättömän varjon lailla. Se oli muisto yhtämittaisesta, hermoja kiusaavasta taistelusta aineellisia huolia vastaan. Kun hän muisteli äitiään, hän muisti hänet aina miettivän, vaivaantuneen näköisenä; hän ei voinut koskaan häntä muistaa rauhassa ja levossa; hänen mielikuvitukseensa oli äidin kuva poistamattomasi poltettu, ja se oli pieni, kumara olento ainaisessa kuumeentapaisessa liikkeessä. Syvällä haikeudella hän muisteli sitä kuvaa ja kun hän sitten ajatteli hautaa tuolla kirkkomaalla, levollista ikuista unta, joka oli sulkenut väsyneet luomet, silloin tuo lepo tuntui hänestä niin täydeltä, niin suloiselta, ettei se ainoastaan ollut irtaantuminen kaikesta tuskasta ja väsymyksestä, vaan varma nautinnon tunne, joka vihdoinkin oli tullut hänen äitinsä osaksi ja jota ei kukaan enää voinut häneltä ottaa.
Vähemmin jyrkkänä lankesi tuo surullinen varjo muinaisuudesta isän muistolle. Hän ei ollut niin kulunut kuin äiti, eikä hänen vartalonsa saanut tuota tuskallista väristystä, joka häntä niin vaivasi äitiä ajatellessa. Mutta kyllä hänenkin kuvansa oli huolestuneen näköinen, otsa syvillä juovilla, ja silmissä katse, osaksi epätoivoa, osaksi suruttomuutta, joka todistaa alkujaan iloisen luonteen taisteluita vastoinkäymistä ja kärsimystä vastaan. Ja pikku siskot … ja koko koto, — jokaiseen nurkkaan siellä oli kiinnitetty muisto aineellisista huolista. Jokaisen kohtauksen hän muisti heidän kotielämästään! Ja miten hän muisteli kuluneita huonekaluja, hajallisia vaatteita, joita hän ja äiti istuivat ja paikkasivat myöhään yöhön! Miten hän muisteli noita surun hetkiä, kun joku tarvitsi uuden hameen. Äiti väänteli käsiään, koska perhetarkastuksessa vanha oli tutkittu ja tuomittu mahdottomaksi kauvemmin kestää, eikä äiti uskaltanut pyytää "papalta" rahaa, — sillä hän tiesi ett'ei papalla ollut! Ja miten sitä sitte tuumittiin, resuja käänneltiin ja väänneltiin, — miten koetettiin köyhyyttä salata ja kannattaa arvoa maailman silmissä!
Ja sitten viimeinen, välttämätön keikahdus, joka ikäänkuin hitaasti vierivä lumivyöry syöksyi heidän päällensä: isän kuolema, vararikko, alaston, peittelemätön köyhyys, jonka kasvoilta jokainen ulkonainen eksyttävä verho oli temmattu pois; se hirveä yö, kun heiltä vietiin kaikki; kun äiti sai kolmen keskikasvuisen tyttären ja seitsenvuotiaan pojan kanssa maata lämmittämättömässä huoneessa paljaalla lattialla, ilman peitteitä, ilman aluista. Niin selvään hän muisti, ettei kukaan heistä maannut rahtuakaan koko yönä, paitsi pikku Yrjö, joka lakkaamatta veti syvää, onnellista lapsenunta. Mutta äiti ja siskot itkivät hänen ympärillään…
Ja sitte taistelu leivästä, tappava taistelu elämästä ja kuolemasta. Tuo orjuus koululaisten kanssa, tuo säännöllisesti uudistuva ahdistus joka kerran kun hyyrin maksupäivä lähestyi, nuo kiusaavat vaellukset tuttavien ja ystäväin luo lainaamaan viitoista tai kymmenistä silloin kun hätä oli suurin! Ja velat, jotka kasvoivat, jotka aina silloin, kun he luulivat saavansa rauhaa hetkeksi, pistivät yhäti esille kuin lohikärmeen päät; — täysihoitolaiset, jotka eivät maksaneet tai jotka muuttivat sentähden ettei ruoka ollut heidän mielensä mukaista; huoneet, joihin eivät saaneet asukkaita, vaan joista heidän kuitenkin oli maksettava… Ja tuota sotkua, tuota toivotonta riehumista pinnalle päin, päästä vapautumaan aina tukehduttavasta tuskasta, että nyt sitä ollaan ihan hukkumassa! Tuota kaikkea oli kestänyt kokonaista kuusi vuotta, ilman ainoatakaan ilon päiväpaisteen tekemää lomaa…
Noista muistoista ei Lovisa voinut vapautua. Ne olivat säilytettynä hänen sielunsa syvyydessä, ikäänkuin kokoon käärittynä, niin etteivät ne vaatineet liian suurta sijaa, seurasivat häntä vain alituisena tietoisuutena elämän surusta ja olemisen raskaasta taakasta. Mutta joskus yksinäisyydessä hän voi ottaa ne esille ja katsella niitä, toista toisensa jälkeen, kunnes koko sarja tuskallisia muistoja oli levitetty hänen eteensä. Eikä siitä koskaan puuttunut ei solmuakaan. Aina samaa kiertokulkua, samat pysäkit, joissa hän säännöllisesti viivähti noilla matkoillaan menneisyyden varjojen maassa.