Sillä hänen nykyinen onnensa ei voinut haihduttaa sitä mitä oli ollut. Hänen katsantokantansa oli muodostunut ilottoman nuoruuden ajalla eikä hän voinut sitä muuttaa, siksi että itse oli onnellinen. Hän ei voinut irtautua salaperäisestä, hellittämättömästä voimasta, joka piilee syvässä kärsimisessä; hän oli kerran jättänyt suruttomuuden iloiset rannat ja mennyt maalle kaukana niistä, — nyt oli hänen purtensa poltettu, eikä hän enää päässyt palajamaan.
Erland oli häntä aina ymmärtänyt; hän sanoi tuota surumielisyyttä sairaaksi ja liioitelluksi. Kun vaimo joskus hänelle kertoi peittelemättä ajatuksiaan elämästä, että elämä hänen mielestään oli totuutta ja kärsimystä, voi hän tulla oikein kärsimättömäksi ja melkein nuhdellen huudahtaa: "tuolla tavoin ei puhu kukaan onnellinen ihminen; sinä saatat minut siihen luuloon ettet sinä ole onnellinen minun kanssani!" Silloin hän hymyili, hiipi lähemmäksi ja käänsi häneen syvän, uneksivan katseensa, ikäänkuin sanoakseen: "miten vähän sinä sentään käsität minua, miten vähän sinä käsität, että minä tunnen itseni niin äärettömän onnelliseksi, mutta että minä kuitenkin aavistan, että onni ei ole pääasia eikä se ole ainainen. Mutta näitä ajatuksia et sinä koskaan käsittäisi; ne eivät ole vielä selvinneet sinulle; siksi sinä katselet maailmaa toisin silmin kuin minä ja siksi on meidän välillämme aina epäsointu kun astumme tälle alalle, joka on mulle niin tuttavaa ja jolle sinä olet outo".
Mutta tuosta asiasta he eivät usein jutelleet eikä heidän avioelämässään löytynyt mitään, joka olisi antanut aiheita raskasmielisiin mietelmiin. Tosin sai Erland tehdä kovasti työtä — etenkin avioliittonsa ensi aikoina kun hänellä oli Lovisan äiti ja sisar autettavana, — ja Lovisa teki melkein yksin kaikki kotiaskareet; mutta molemmat rakastivat työtä ja heidän keskinäinen välinsä oli täydellisesti onnellinen.
Sillä he olivat rakastaneet toisiaan jo monta vuotta, aina siitä hetkestä saakka, kun Erland eräänä sunnuntain aamupäivänä tuli tervehtimään vanhaa tätiään, jolle Lovisa kävi lukemassa, ja siellä näki nuoren tytön. Hän esitettiin tytölle, puhui muutaman sanan, istui sitten ja katsoi kun Lovisa lopetti saarnan, jota hän luki ääneen vanhukselle. Ja kun hän sitte heti poistui saattoi Erland häntä kohteliaasti eteiseen auttaakseen takkia päälle. Tuskin ainoata sanaa oli tyttö puhunut heidän lyhyellä yhdessäoloajalla ja hän oli niin ujo, ettei Erlandille onnistunut kertaakaan kohdata hänen katsettaan, — mutta kuitenkin, kun hän lähti tädin luota ja joutui yksin, oli hänen ensimäinen selvä ajatuksensa: "hän on oleva minun vaimoni!"
Siitä päivästä lähtien hän osoitti vanhalle tädille, jonka luona hän ennen tuskin pari kertaa vuodessa kävi, semmoista kohteliaisuutta, että se pani vanhan naisen laulamaan ylistysvirsiä Erlandista ja kertomaan muille sukulaisille miten kohtelias ja kunnon mies Erland oli, juuri kuin "ennen vanhaan" nuoret olivat. Ei vanha rouva huomannutkaan että hän tuli sunnuntaisin juuri noin siihen aikaan kuu saarna oli loppumaisillaan. Sillä niin mahdotonta ajatusta ei hänen aivoissaan syntynyt, että sorea ja komea Erland Schöning, joka olisi saanut vaikka kuinka rikkaitakin, edes huomaisi, vielä vähemmin ajattelisi naida hänen harvapuheisen, vähäpätöisen ääneenlukijansa.
Siksipä hän istuikin hyvän aikaa sanaa sanomatonna ja tuijottavana, kun Erland eräänä kauniina päivänä ilmoitti, että hän ja Lovisa olivat kihloissa ja kun hän vihdoin sai sanan suustaan, eivät hänen ensi sanansa olleet kovinkaan sydämmellinen onnentoivotus. Mitä hän silloin mielessään ajatteli, hän ei tohtinut lausua, sillä se oli, että hänen ääneenlukijansa, joka näytti niin pehmeä-luontoiselta ja saamattomalta, olikin ollut viisas ja vaarallinen kursastelija; mutta sen sijaan hän antoi pieniä hienotunteisia viittauksia miten onnettomia pitkät kihlaukset ja avioliitot köyhien ihmisten välissä ovat j.m.s.
Erland ei ollut ymmärtävinäänkään ja se ei suinkaan lepyttänyt eukkoa. Ja kun sitten Lovisan lukutunnit loppuivat ja samalla Erlandinkin käynnit, sai nuori mies sukulaisten kuullen heti astua kohteliaasta, "ennen vanhaan" nuorukaisesta, täysiveriseksi, jäykäksi uudenajan ihmiseksi.
Neljä vuotta olivat Lovisa ja Erland kihloissa. Molemmat he työskentelivät tahollaan rohkeudella ja kestävyydellä kunnes se onnen päivä koitti, jolloin Erlandin tulot olivat siksi suuret että hän voi mennä naimisiin. Kahden vuoden kuluttua lahjoitti Lovisa hänelle pojan ja kun hän ensi kerran näki pienen voimattoman olennon äidin rinnalla, nousivat kiitollisuuden ja liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä ja hän ajatteli itsekseen, ettei suinkaan kukaan voinut tuntea itseänsä onnellisemmaksi kuin hän nyt oli.
Pieni kaunis poika, joka vuosi vuodelta kasvoi yhä kauniimmaksi ja jonka vilkasta olentoa ja sukkelan hauskoja vastauksia kaikki ihailivat, oli hänen ylpeytensä ja ilonsa. Hän oli lämmin, intohimoinen luonne, joka ei ollut jaellut tunteitaan vähissä osissa entisiin nuoruuden liittoihin, vaan joka nyt antoi raittiin ja tuoreen rakkautensa koko sen täyteläisellä voimalla vaimolle ja lapselle. Kenties olisi ollut onnellisempaa, jos Yrjölle olisi syntynyt sisaria; nyt sai pikku poika osakseen kaiken Erlandin isänrakkauden ja siinä vaadittiin koko Lovisan vaikutusvoima estämään, ettei hän liiaksi hemmoitellut poikaa.
Oli siinä toinenkin asia estämässä: heidän rahalliset seikkansa. Erlandin täytyi mukaantua siihen, eitä pienokainen oli vaatimattomasti puettu, että hänen huoneensa näytti köyhältä, sohvan päällinen oli paikkaeltu ja huonekalut kuluneet, ja että hän hyvin harvoin voi saada muuta kuin halpoja leikkikaluja.