Mutta nyt — nyt oli kaikki toisin! Tuo säästäväisyyden kaava, joka oli vanginnut kuin kahle Erlandin luonnosta anteliasta ja nautinnonhaluista mieltä, nyt se oli poistettava, — järjellä ja taitavasti tietysti. Ei kukaan saattaisi sanoa että heidän parantunut asemansa saattoi heitä mihinkään liiallisiin joutavuuksiin.
Ensi kuukausina päästyään "Nornan" johtajaksi, ei Erland tehnytkään mitään muutoksia heidän ulkonaisessa elämässään. Hänellä olikin runsaasti työtä, ei ollut helppoa tottua uuden viran toimihin, ja hän otti asian vakavalta kannalta.
Mutta kun hän oli tutustunut toimeensa, kun hän oli sopivasti jakanut ja järjestänyt aikansa, kun työ alkoi sujua määrättyä rataa ja hänelle siis jäi aikaa muihin puuhiin, silloin hän rupesi tyydyttämään mukavuuden ja loiston haluaan.
Se ei tapahtunut yhdellä lyömällä; heidän elämäntavoissaan ei tapahtunut mitään äkkimuutosta ja koti sai vaan noin vähin erin toisen näön. Mutta muutos tapahtui sentään vähemmin huomaamatta, sukkelaan ja helposti, pian he tottuivat kaipaamaan yhtä lajia ruokaa lisää päivälliseksi, juomaan viiniä jälkiruuan päälle, ajamaan kotiin illoin, huomasivat että heidän huonekalunsa olivat vanhanaikuisia värin ja muodon suhteen. Ja niin tunki loisto heidän kotiinsa, hiljaa ja hiipien. Se ei hämmästyttänyt heitä, vaan vähitellen se kietoi heidät yhäti kasvavien ja hienontuvien vaatimusten kautta.
Etenkin tuli Erlandille vähin erin tavaksi koristella heidän kotiansa, täyttää se kallisarvoisilla ja viehättävillä esineillä. Vanhat yksinkertaiset huonekalut ja uutimet vaihdettiin uusiin, kuosinmukaisiin; tuskin päivääkään kului, ettei puodista tuotu jotakin esinettä, jonka Erland oli ostanut kotimatkalla työpaikaltaan, joko taulu, kipsikuva tai pari kynttelin jalkoja. Lovisa koetti panna vastaan kun miehen parannusinto kovin kasvoi. "Etkö usko että me voimme olla yhtä onnelliset ja että meidän huoneemme voivat olla yhtä hauskan näköiset ilman näin kallista sisustusta?" hän kysyi eräänä päivänä kun miehensä hämmästytti häntä tuomalla uudet uutimet saliin. Mutta silloin Erland suuttui; tavallisesti hän käänsi leikiksi Lovisan vastustelemiset, mutta tällä kertaa ne harmittivat häntä.
Hän oli nimittäin aivan ihastunut noihin uutimiin paksuine raskaine nyörineen ja tupsuineen, hän kaitsi, moitti ja arvosteli kun nikkari niitä, naulasi kiinni, ja monta päivää sen jälkeen näki Lovisa hänen aina väliin seisovan ikkunoiden edessä, vaipuneena mieluisiin muistelmiin omien somain järjestyksiensä ihailemisessa. Ainoa seuraus Lovisan esteistä oli, että Erland oli ensin hiukan hapan ja pakoitti hänet sitten yhtymään samaan tyytyväisyyteen ja ihmettelyyn.
Hyvin pian Lovisa herkesikin vastustelemasta häntä. Kun hän tuli kotiin puoliselle ja näytti hänelle jonkun pienen kapineen, jonka hän oli ostanut koristamaan suojaansa, ei hän hennonut haihduttaa tyytyväistä hymyilyä hänen huuliltaan. Ja oliko hänellä totta puhuen oikeuttakaan moittia häntä? Eikö hän ollut koko elämän ikänsä riehunut ja kärsinyt, ja jos hän nyt, vihdoinkin saavutettuaan huolettoman aseman, tahtoi nauttia elämästä ja tyydyttää taideaistiansa, niin voiko joku soimata häntä siitä? Mahdotonta, ei ankarammankaan velvollisuuskäsitteen mukaan häntä voinut moittia — ei, koska hän ei kerran elänyt tulojansa tuhlemmasti. Ja sitä hän ei tehnyt, sen Lovisa tiesi.
Hän siis taukosi moittimasta miestään; tuottihan se hänelle iloa somistaa heidän kotiaan ja eikös tuo tunne ollut oikeutettu, niin, eikös se ollut kaunis tunne, josta hänen olisi tullut iloita? Kuinka monta hänen kaltaistansa aviomiestä löytyi, kuinka moni eikö etsinyt huvia toisaalta, aivan muista menoista?
Ja kun hän näki miehensä tavan takaa, käyskennellen huoneissa, järjestellen ja muutellen huonekaluja, katselevan tauluja ja tarkastelevan pieniä korukaluja plyysipöydillä, silloin hän hymyili tyytyväisesti ja hänkin silloin nautti, hänenkin aistinsa vähitellen kiintyivät ja veltostuivat loistosta, joka häntä ympäröi.
He rupesivat myös pitämään pieniä pitoja, hienoja päivällisiä ja iltamia, he kävivät usein teaatterissa, eivätkä istuneet, niinkuin ennen, toisella rivillä, vaan kaikkein kalliimmilla paikoilla. Sanalla sanoen, he viettivät mitä suloisimpaa ja parhaiten järjestettyä elämätä kun ajatella voi.