Löytyi vain yksi ainoa asia, joka häiritsi ja vaivasi Lovisaa. Se oli että hän tällä, ulkonaisesti niin onnellisella ajalla, turhaan koetti sielunsa syvyydessä tuntea itseään onnelliseksi ja tyytyväiseksi.
Jotakin oli joutunut tasapainosta hänen sisällään, mutta hän ei voinut saada selville mitä se oli, vielä vähemmin, miten sen jälleen saisi entiselleen. Niinkuin joskus tapahtuu, että salaperäinen ruumiillinen vaiva, jonka nimeä me emme tunne, äkkiä tarttuu meihin ja sitten myötään kiusaa ja kalvaa meitä, niin oli hänessäkin, sitten kun ensimmäinen riemu heidän paranneesta asemastaan oli lauhtunut, herännyt surumielisyyden ja ahdistuksen tunne, joka ei sitten antanut hänelle rauhaa. Ei hän sitä aina huomannut. Kun hän oli ulkona Erlandin kanssa, kyläilemässä tai huveissa, niin se oli joskus aivan kuollut ja silloin hänestä tuntui elämä olevan pelkkää iloa ja päivänpaistetta, mutta yksinäisyydessä, yössä ja pimeässä, silloin hän jälleen tunsi tuon omituisen ilmiön sisällisestä pahoin voinnista.
Ja joskus, — noina hengellisen selvyyden hetkinä, kun meillä on voimaa irtautua ulkonaisista häiritsevistä vaikutuksista ja sukeltaa alas sielumme salaperäisiin syvyyksiin, jossa olentomme totuus on kätkettynä — semmoisina hetkinä pukeutuivat nuo tunteet eläviin ja selviin kuviin. Silloin aina joku ulkonainen sattuma, kertomus muiden kärsimyksistä, katsahdus puutteen ja köyhyyden alalle, joka hedelmöitsi raskaat uinailevat ajatukset hänen mielessään ja herätti ne eloon. Muistot muinaisuudesta heräsivät tuskastuttavan selvinä; hän näki jälleen lapsuuden kotinsa, hän joutui jälleen hiljaiseen, hivuttavaan taisteluun huolia vastaan, joka siellä kamppailtiin. Ja niinkuin kiveä veteen viskattaessa, sen ympärille syntyy koko joukko ulospäin laajenevia pyöriä, niin syntyi hänen sielussaan tuon köyhän kotoisen kuvan ympärille koko ryhmä samallaisia kuvia muiden puutteista ja surkeudesta, joka enemmän ja enemmän levisi ja laajeni ja vihdoin vajosi yleiseen, epämääräiseen epätoivoon elämän kurjuudesta ja meidän voimattomista kokeistamme parantaa sitä. Ja kun hän ennätti sille asteelle, kun rauhattomat pyörteet hänen sielunsa elämässä kerta kerralta yhä heikommin ja heikommin uudistuivat kunnes ne kadottivat varmat piirteensä ja hajosivat hiljaiseen, sankeaan surumieleen. — silloin ilmestyi jyrkkänä vastakohtana uusi kuva: kuva hänen nykyisestä, loistoisesta elämästään. Hauskat kekkerit, pienet hienot päivälliset, jolloin viinejä virtaili, komeat huonekalut heidän asunnossaan, hänen kalliit pukunsa, — kaikki nuo kuvat lensivät kuin polttavat salamat siinä syvässä surun täyttämässä vakavuudessa, johon hän oli vaipunut.
Semmoisina hetkinä hän joutui täydelliseen epätoivoon. Hänen miehensä hilpeä luonne, heidän suruton, iloinen seurapiirinsä, joka enimmin aprikoi kuvituksiaan ja nautinnoitaan, kaikki synnytti hänessä vastenmielisyyden tunteen, niin voimakkaan, että se melkein muuttui inhoksi. Niin kiivaasti hän tunsi sääliä onnettomia kohtaan, harmia elämän epäkohdista ja vääryyksistä ja, ennen kaikkia, tuskaa omasta voimattomuudestaan, että oleminen kävi hänelle tukalaksi ja kuoleman ajatus ainoaksi mahdollisuudeksi päästä vapaaksi noista kauheista arvoituksista, jotka vaivasivat häntä kuin omantunnon tuskat. Hän tunsi silloin myös kummallista välinpitämättömyyttä miestä ja lasta kohtaan. Tuon sielunelämän lain perustuksella, jonka mukaan joku tunne, samalla järkähtämättömällä säännöllisyydellä kuin aaltojen käynti, voi saavuttaa jonkun määrätyn korkeuden ainoastaan sen kautta että toinen vaipuu alas, niin työnnettiin tieltä hänen omat persoonalliset tunteensa samalla kun epätoivon ja tuskan kohtaukset nousivat niin äkkinäisen korkealle.
Mutta tuota sieluntaistelua oli vaan aika ajoin; väliin se oli tyyten tauonnut, väliin se työskenteli hitaasti ja koneellisesti. Yhdestä ilmauksesta hän ei kuitenkaan ollut koskaan vapaa: aamuisin kun hän heräsi, niin hänen ensimäinen tunteensa ei ollut iloinen. Yöllä, jolloin kaikki, mitä meissä löytyy, — etenkin totuus, jota emme vielä tahdo tunnustaa, elää elävämmin kuin päivällä, yöllä se kokosi hänelle tuon tyytymättömyyden ja levottomuuden tunteen, joka aamu heräämisen jälkeen kiusasi häntä, kunnes ajatukset selkenivät ja hän ennätti vakuuttaa itselleen, miten täynnä iloa ja onnea hänen elämänsä oli. —
Siten kului pari vuotta. Herra ja rouva Schöningiä pidettiin yleisesti onnellisten aviokumppanien esikuvana — ja syyllä kyllä. Heidän elämänsä kului rakkaudessa ja sopusoinnussa ja heillä oli varoja hankkia itselleen kaikkia nautinnoita kuin elämällä on antaa. Ei kenkään voinut aavistaa niitä salaisia sieluntuskia, jotka joskus vaivasivat Lovisaa, ei miehensäkään edes. Hän ei olisi niitä käsittänyt, niin, eipä hän itsekkään niitä täysin ymmärtänyt. Ne elivät hänessä enemmän unelmain tavoin kuin sydämmen taisteluna, joka vaatii ilmaa ja todellisuutta, ettei se tyyten tukehduttaisi meitä. Ne eivät kohonneet ylöspäin ja muodostuneet selviksi ajatuksiksi, ne vajosivat ja katosivat hämäriin epäselviin tunteisiin.
Silloin tuli eräänä päivänä eräs noita ulkonaisia satunnaisuuksia, jotka itsessään vähäpätöisinä, kuitenkin usein ovat ne voimat, jotka antavat eloa tuollaiselle mielentilalle.
Lovisa oli jonkin aikaa ollut tavallista enemmän alakuloinen, hän ei itsekkään tietänyt miksi. Selittämätön tuskan ja väsymyksen tunne veti hänet pois ympäristön ilokuvista ja sai hänet vaipumaan raskasmieliseen uinailuun, joka levitti ikäänkuin hunnun hänen silmilleen, niin että niiden katse näytti joskus kuni varjotulta. Luonnosta taipuvainen uskonnolliseen haaveiluun, hän nyt antautui myöskin mietelmiin uskonnon salaisuuksista. Paljon hän puheli näistä Erlandin kanssa, mutta etenkin hän pienelle pojalleen niistä puhui. Oli salainen, tuskin itsensä ymmärtämä nautinto luoda lapsen avonaiseen mieleen tuota kaihoa korkeampaan rakkauteen, joka heräsi hänessä, kun hän ei löytänyt tyydytystä ulkonaisessa elämässään.
Tällaisessa mielentilassa hänen täytyi valmistaa päivällisiä, joille he olivat kutsuneet muutamia tuttavia. Jokainen askare sen johdosta oli hänestä niin vastenmielinen kuin häntä olisi pakoitettu syntiä tekemään; hän kuitenkin Erlandin tähden koitti tukehduttaa nuo tunteet ja tunnollisesti koittaa saada päivälliset niin hienosti ja hyvästi järjestetyksi kuin suinkin. Mutta kemujen edellisenä päivänä toi sattuma hänen tiellensä erään entisen ystävän, nuoren rouvan, jota hän ei ollut kaukaan aikaan tavannut. Tuo nuori rouva, joka oli hyvin nerokas nainen ja eli keskellä nykyajan polttavien kysymysten pyörrettä ja joka myös käytännöllisesti työskenteli niiden selvittämiseksi, esitti Lovisalle kuvan, kuvan jälleen valaistakseen yhteiskunnallisia epäkohtia, joiden alla osa ihmiskuntaa nääntyy. Hän kertoi eräästä tuumasta, jonka hän tahtoi toteuttaa koettain siten voimainsa mukaan yhdellä alalla auttaa pahinta puutosta, sekä pyysi Lovisaa, joka oli varakas rouva, auttamaan häntä vähäisellä raha-avulla.
Tuo ystävän kuvaus vaikutti syvästi Lovisaan. Niinkuin usein tapahtuu — jos me vaan tahtoisimme huomata sitä — että juuri kun me olemme tulleet valmistetuksi jollekin uudelle vaikutukselle, tuodaan se meille, omituisen, mutta kuitenkin lain alaisen olojen yhteyden kautta, — niin tämä kohtaus ja keskustelu juuri tuotti sen vaikutuksen, jota vastaanottamaan Lovisan koko sieluntila oli valmistettu. Sanomaton ilon ja innon tunne heräsi hänessä. Tätä yritystä täytyi kaikella muotoa auttaa; hän kuunteli syvimmällä osanotolla erikoisseikkoja sen toimeenpanemisessa ja kun hän erosi ystävästään, hän ei ainoastaan luvannut itse auttaa, vaan herättää muissakin innostusta asiaan.