Hän kumartui vuoteen yli ja suuteli häntä monesti hiljaa poskille ja otsalle.
"Jumala sinua siunatkoon, poikaseni", hän kuiskasi, "Jumala sinua suojatkoon kaikesta pahasta ruumiin ja sielun puolesta!"
Pienokainen puhalsi ja maisteli suullaan, ikäänkuin tyytyväisyyden yltäkylläisyydessä; sitten hän avasi silmänsä ja kiinnitti ne äitiin. Mutta hänen tuntonsa näytti vielä uinaavan; hän puhisi taasen, heittäytyi pari kertaa sinne tänne vuoteellaan, mutisi sukkelaan muutamia sekavia sanoja ja nukkui jälleen.
Samassa tuli Erland puettuna yötakkiin ja tohvelit jaloissa. Hänkin asettautui vuoteen luo ja katseli poikaa.
"Semmoinen hyvä, pulska poika!" hän huudahti ja koko hänen kasvonsa loistivat isän ylpeydestä.
"Ja sitten niin sinun näköisesi!" sanoi Lovisa ja nykäisi leikillisesti miestään parasta.
"Niinpä niin, rumemman papan hän olisi voinut saada!" nauroi Erland, "vai mitä Issa?"
"Totta on, mutta ei mitenkään kauniimpaa eikä — itserakkaampaa!"
Mies nauroi ja katseli ympärilleen.
"Poika raiskani!" hän sanoi, "miten köyhän näköistä täällä on. Semmoisia vanhoja, kuluneita tuoleja me olemme hänelle antaneet, ja mimmoinen sohva… Mutta, Issa kulta, ihanhan siinä on reikiä syrjissä… Jumalan kiitos, nyt voimme järjestää hiukan toisin…"