"No, Issa", sanoi Erland kadulle päästyä, kun he käsikädessä astuivat kotia kohti, "mitäs sanot, etkö ole yhtään iloinen?"
"Olen, olenhan minä toki iloinen", vastasi Lovisa puristaen Erlandin käsivartta ja katsellen häntä ujolla, laupealla katseellaan, joka, hänen katsoessa mieheensä, näytti vielä enemmän lapsellisen kirkkaalta sen kautta, että Erland oli niin pitkä ja hän niin pieni. "Minä olen niin onnellinen, niin kiitollinen, rakas ystäväni… Mutta", hän jatkoi, "minä myös ajattelen sitä, että on suuri edesvastaus joutua niin onnelliseen asemaan … ja onpa vaikeatakin hoitaa semmoista virkaa?"
"Tietysti", vastasi mies vakaisesti, "elä usko, että minä katselen sitä kevytmieliseltä kannalta. Ei, päinvastoin, minä olen kyllä ajatellut paljon minkä vaikean työn minä otan niskoilleni. Mutta", hän lisäsi entisellä iloisella, huolettomalla äänellä, niinkuin hän ei olisi voinut pysyä kauan niin väkäisessä mielentilassa, "minä en voi sille mitään, että samalla tunnen itseni niin sydämmellisen iloiseksi ja nautin ajatellessa, että nyt pääsee huolista ja tietäessä, että poikani tulevaisuus on taattu… Ja minä en usko, että tämmöinen ilo on mitään pahaa, sillä se tekee minut niin, niin kiitolliseksi Luojalle!"
"Ei, ei, ei se ole väärin!" toisti Lovisa monta kertaa niin innokkaasti, kun joku olisi häntä vastustanut, "ei — minä ihan varmaan luulen, että meillä on oikeus olla iloisia ja onnellisia!"
Oli kaunis talviyö; kylmä ilma oli kuultavan kirkas ja kimelsi kuu tähtisellä taivaalla. Lumi narisi heidän jalkainsa alla, varisia olivat juuri tultua kauppaneuvoksen rouvan lämpimistä suojista, eivätkä tunteneet pakkasta, suloista viileyttä vain. Ruumiillisen hyvinvoinnin, keveyden ja voiman tunne yhtyi iloisiin ajatuksiin, jotka täyttivät heidän mielensä.
Lovisa painautui hyväillen mieheensä, hänet täytti äkkinäinen elämänilon tunne. Oli sanomattoman hauskaa elää, olla olemassa! Ani harvoin hän voi sillä tavoin tuntea, mutta kun niin joskus tapahtui, oli tuo tunne sitä syvempi ja lämpimämpi.
Niin, elämä oli sentään ihanaa. Ja vaikka kuinka pimeältä joskus näyttää, haihtuvat kuitenkin vähitellen huolet ja sammuvat surut jos vaan on luottamusta, jos vaan oikein rakastaa toinen toistaan! Hän katsoi ylös taivaalle ja hänen rintansa täyttyi rakkaudesta ja kiitollisuudesta.
Samassa hän muisti pikku Yrjön ja hänet valtasi äkkiä kuuma, hätäinen kaiho päästä kotiin suutelemaan ja puristamaan häntä. "No no, Issa, malta nyt", sanoi Erland naurahdellen sitä kiirettä.
Kotiin tultua heitti Lovisa päällysvaatteet päältä ja meni lastenkammariin, Erlandin mennessä omalle puolelleen.
Hän seisahtui, kädellään varjoten kynttilää, pienen sängyn eteen, jossa Yrjö lepäsi, ja katseli kauan nukkuvaa lasta. Se oli kaunis, terve ja punaposkinen poika. Hän oli perinnyt isän kauneuden; hienot, säännölliset piirteet, tummankutrinen tukka, — ainoastaan silmät muistuttivat äitiä, syvä, uneksiva katse, joka vielä enemmän ylenti hänen ihanuuttaan.