Tappio tuli, mutta sotakunnia oli kaikella mokomin pelastettava, sillä jotakin, vaikkapa mitä, hänen oli vierailleen tarjottava.
Hän siis astui erään nuoren laulajan luo ja pyysi kallella päin, että hän ilahduttasi seuraa laulamalla pienen laulun.
Nuori taiteilija, joka ei sydämensä syvyydessä parempaa pyytänytkään kuin saada mitä pikemmin kuulla omaa ääntänsä, ei kuitenkaan ollut kovinkaan valmis pyyntöä täyttämään; hän puisteli päätään, piteli kaulaansa ja puhui vilustumisesta, vaivaantumisesta ja pahoin voinnista, mutta tehtyään nämä sopivat vastustelemiset, suostui hän sentään ja astui soittokoneen luo.
"Siinä lankesi tapaturmavakuutus maksettavaksi", kuiski neiti Berg oikealle ja vasemmalle, "hän antoi aamupuoleen vakuuttaa iltamansa kutsumalla pari laulajaa, jotta siinä tapauksessa että professori tekee takatieran, hänellä kuitenkin olisi tarjota vierailleen laulunpätkä!"
Neiti Bergin sukkeluus teki vaelluksen ympäri huonetta, sillä naurettiin ja sitte mentiin soittosaliin, nauttimaan tuota langennutta vakuutussummaa, se tahtoo sanoa, paria Griegin romanssia.
Lovisa Schöning, nuori rouva, joka oli ollut neiti Bergin vieruskumppani, istautui nyt ikkunan luo huoneen alapäässä. Hän huokasi helpotuksesta, että pääsi tyhjänpäiväisestä puheesta ja sai istua yksin, rauhassa antaantua ajatusten valtaan.
Hän istui kyynäspää tuolin nojassa, käsi poskella ja toinen lepäsi helmassa tiedottomasti nyppien viuhkaa. Tumman harmaat silmät, jotka olivat syvässä kuopissaan, tuijottivat niin uneksivan omituisesti. Se teki hänet joskus niin aran, tiedottoman näköiseksi, ihan kuin ajatukset olisivat kaukana nykyisistä. Hän ei ollut kaunis, ei ainakaan oudon mielestä: piirteet epäsäännölliset ja vartalo, vaikka muodoltaan soma, pieni ja vähäpätöinen. Seurassa häntä ei juuri huomattu — jollei sattunut istahtamaan viereen. Silloin voi tapahtua, että tunsi äkkiä selittämättömän suloisen tunteen — melkein kun kesäilloin tuntiessa kukkaistuoksun, joka tulee tiesi mistä, ja joka kietoo koko olentomme tyytyväisyyteen. Tuo selittämätön voima niiden yli, olkoonpa mies tai nainen, jotka joutuivat läheisempään yhteyteen hänen kanssansa, oli pehmeiden hitaiden liikkeiden, matalan äänen, hänen samalla ujon ja terävän katseensa vaikuttama, — mutta ennen kaikkia sen syvän tunteellisuuden, joka ikäänkuin virtasi koko olennosta ja ympäröi hänet lämmittävällä loisteella.
Sitäpaitse löytyi hänen ulkomuodossaan koko joukko pieniä, suloisia piirteitä, joita ei aluksi huomaa, mutta jotka ennen kaikkia tekevät naisen viehättäväksi: somamuotoiset kädet ja jalat, hienot kalvoset, pieni jalomuotoinen pää. Siinä oli rotua, — rotua oli sulavassa, tummassa tukassa ja hoikissa hyppysissä.
Ei hän juuri kuullut mitä siellä laulettiin, mieli kun oli omia ajatuksia täynnä. Rouvan sanat siitä mitä hänen miehestään tiedettiin, täyttivät ja liikuttivat häntä. Näinä päivinä hän oli usein kuullut semmoisia huhuja ja vaikka miehensä ei kertonut mitään, eikä hänkään tahtonut sitä tutkaista, oli hänellä kuitenkin koko ajan ollut aavistus että noissa huhuissa oli perää. Sentähden kauppaneuvoksen rouvan sanat vaikuttivat niin syvästi häneen; hänen tuntehikas alkuperäinen luonteensa omisti erinomaisen voiman huomata vähimmätkin vivahdukset olevissa oloissa, vaistomaisesti aavistaa lähemmät muutokset.
Ilon ja levottomuuden sekainen tunne valtasi hänet. Miksi viipyi hänen miehensä niin kauvan?