Olikohan hänelle todellakin tarjottu tuota tirehtöörin paikkaa, jota niin moni harkitsi, ja jos niin oli, olisikohan tuo muutos onnekas?
Mielikuvituksessaan hän vielä kerran eli heidän avioliittonsa kuluneet seitsemän vuotta. Miten onnellisia he sentään olivat olleet, vaikka olivat vähävaraisia, ensin melkein köyhiä! Voisiko tämä rikkaus — sillä semmoinen palkka kuin "Nornan" tirehtöörin oli heidän suhteissaan jo rikkautta — voisikohan se tuottaa heille sen suurempaa onnea?
Mutta tähän levottomuuteen tunkeutui vastustamaton ilon tunne. Hän ajatteli köyhiä omaisiaan, joille Erland oli ollut niin hyvä ja joita hän nyt vielä paremmin voisi auttaa, hän ajatteli kaikkia puutteenalaisia, joiden rukouksille hänen ei enää tarvitseisi sulkea sydäntänsä, — hän ajatteli Erlandia, miten hän nauttisi kun ei aina tarvitseisi säästää, kun saisi tyydyttää taiteellisen aistinsa vaatimuksia, joita hänen tähän asti oli täytynyt tukehduttaa…..
Niin, kyllä se olisi onnea… Hän kuvasi mielessään Erlandin iloiset, loistavat kasvot, kun hän käyskenteli huoneissa järjestäen heidän kotinsa oman mielensä mukaan, tai kun Erland antoi hänelle jonkun lahjan, josta hänen ei enää tarvitseisi, niinkuin muinoin, häntä lempeästi nuhdella.
Ja Yrjö … hänen silmäteränsä, hänen ainoa lapsensa … mikä onni, että voi antaa hänelle mainion kasvatuksen, tietää, että hänen tulevaisuutensa on turvattu puutteilta ja köyhyydeltä…
Hän oli koko elämän ikänsä kärsinyt niin paljon köyhyyden tähden, — miten ihanaa, että kerran tuntisi itsensä vapaaksi tuosta taakasta, ettei joka penniä tarvitseisi käännellä ja katsella, että kerran uskaltaisi nauttia jostakin huvituksesta, tuntematta tunnonvaivoja jälestäpäin!
Laulun viime äänet olivat kaikuneet, kuuntelijat rupesivat innokkaasti käsiä paukuttamaan, emäntä kiiruhti soittokoneen luo kiittämään, sekä alotti sitte salia kiertämään, kertoen äänekkäillä kuiskeilla vierailleen miten verraton laululahja nuorella taiteilijalla on, loistava tulevaisuus j.n.e.
Lovisa katseli ympärilleen kuin unesta heräten ja nousi puoleksi seisomaan. Mutta heti hän taas istahti, ei tullut mennyksi kiittämään. Hän ujosteli ja sitte se kiitos olisi tuntunut hänestä niin ulkokullatulta, koska hän ei oikeastaan vähääkään laulua kuunnellut.
Juuri uudelleen istahtaessaan hän äkkiarvaamatta näki miehensä, joka seisoi salin ovella korkea hattu kainalossa ja etsi silmillään emäntää. He katsoivat vastattain ja Erland nyökkäsi hänelle monta kertaa, loistava, veittikkamainen katse silmissä. Häntä hiukan värisytti ja hän punastui kovasti, niinkuin aina äkkiliikutuksesta. Hän tunsi miehensä kasvot; hän voi niistä lukea joka värähdyksen hänen sielunelämässään ja ensimäinen silmäys sanoi hänelle, että nyt oli jotain onnellista tapahtunut.
Tervehdittyään emäntää hän tuli Lovisan luo, istui viereen ja puristi kovasti hänen kättänsä.