Ja hän katsoi eteensä uneksivin silmin, aivan kuin olisi äkkiä näky kohonnut etäisyyden syvyydestä.
— On siis ollut aika, jolloin — jolloin ette ollut kuin nyt? sanoi pastori matalalla äänellä.
— Oi niin! huudahti Ingrid vilkkaammin. Kun tulin tälle paikkakunnalle, olin yhdeksäntoistavuotias; olin niin iloinen ja terve ja voimakas kuin suinkin, ja työtäni ja lapsiani rakastin, niin, itse elämääkin. Minusta oli kaikki hauskaa, pidin kaikista ihmisistä. Kyllähän ymmärrätte, pastori, että tuntui vaikealta pari vuotta yli kahdenkymmenen ikäisenä kadottaa kykynsä käyttää jäseniään ja tulla hyödyttömäksi olennoksi, juuri kun oli halua niin paljon toimimaan. Ja ymmärrättehän senkin, pastori, että vaikea oli antaa anteeksi niille, jotka olivat siihen syypäät? Eiväthän he tahallaan sitä tehneet; mutta olin niin hartaasti pyytänyt saada taloa korjatuksi ja ainakin uutta permantoa, vaan siitä ei tullut mitään — ennenkuin oli myöhäistä…
— Mutta nyt olette antanut anteeksi…
— Oi niin, täydelleen. Sydämessäni ei ole enää mitään katkeruutta. Sen on Jeesus ottanut pois…
— Hän on siis teille opettanut anteeksiannon ja ilon salaisuuden?
— Niin, hän… Ken sitten? Ei löydy ketään toista, joka voi sielun kapinoimisen tukehuttaa. Opin hänet tuntemaan, en vain maailman Vapahtajana — sellaisena tunsin hänet ensin — vaan omanani, ystävänäni, armaanani, ylkänäni, joka sai koko sydämeni. Uusin mielin luin hänen elämästään, ja minut valtasi rakkaus, jonka rinnalla kaikki muu vaaleni. Ajattelin: hänen elämänsä oli vain tuskaa, miksi pyytäisin minä onnea? Aloin ymmärtää noiden ihmeellisten sanain merkityksen: "täyttää, mitä Kristuksen kärsimisestä puuttuu". Niin, ihmeelliset ovat ne sanat, paljon täytyy kärsiä ne käsittääkseen. Kuvailin mielessäni, että sen vuoksi, että minä sain niin suuren kärsimyksen\ kantaakseni, säästyi joku toinen, jonkun toisen kuorma kävi keveämmäksi, ja se ajatus oli niin kaunis. Sitten luin kerran "Pyhäin sielujen elämää", tuota ihanaa kirjaa, tiedättehän, ja silloin valtasi minut halu olla heidän kaltaisensa. Mitä olin tähän asti kärsinyt? On kärsittävä veriin asti. — Ja minä rukoilin Jeesusta tekemään vaivani kaksinkertaisiksi — ja rakkaudessaan ottamaan kivut pois joltakulta kärsivältä. Ja kärsimykseni kävivät minulle rakkaiksi ja suloisiksi, sillä ne muistuttivat minua hänestä… Oi, olen elänyt sanomattoman ilon hetkiä — jolloin oma itseni on häipynyt pois, jolloin olen vaipunut tuskineni, kaikkineni hänen rakkautensa elämään! Kielin ei voi kertoa, mitä silloin olen tuntenut, se ei kuulu aikaan, vaan ijäisyyteen, jolloin kokonaan sulaumme häneen!…
Hän ei enää puhunut pastorille; auvossa hurmauksessa hän kuiskaili ajatuksiaan itsekseen. Hänen kasvonsa olivat kuin kirkastuneet, hän oli kuin yksi pyhistä, joista oli puhunut, säteilevine silmineen, hienoine, hivuttuneine piirteineen, joille sisäinen valo näytti luovan hohdettaan.
Pastori huokasi syvään, ja katkaisi juhlallisen hiljaisuuden, joka oli seurannut Ingridin sanoja.
— Kiitos, neiti, hän kuiskasi, ja hänestä tuntui oma äänensä kovalta ja sorahtavalta nuoren tytön ihmeellisen hivelevän äänensävyn rinnalla, niin, olette oikeassa, se, joka kärsii teidän laillanne, hän "täyttää Kristuksen kärsimisen mittaa". Sillä siten puhaltaa ihminen vireille hänen rakkautensa liekin, milloin se on sammumaisillaan penseistä, kapinallisista, nurisevista mielistä. Hänen avullaan tahdon tästä lähtien — teidät nähtyäni — kantaa omaa suruntaakkaani toisin kuin ennen.