Hän laski kätensä tytön pienelle, valkealle, riutuneelle kädelle, puristi sitä ja katsoi häntä kostein silmin.
Gertrud nousi ja meni ikkunan luo. Kyynelet kihosivat hänelle silmiin, hän nojasi päätään ruutua vasten, ja katse seurasi välinpitämättömyyden sekaisella innolla pääskysiä, jotka kiisivät edes takaisin kirkkaansinisessä ilmassa.
— Gertrud, kuului Ingridin lempeä ääni, tiedätkö, onko Karin tullut kotiin?
Gertrud pyyhkäsi nopeasti kyynelensä ja käännähti.
— Ei, ei vielä, hän vastasi ja tuli Ingridin luo, hän viipyy koulun alkamiseen asti.
— Karin Blom on pikkukoulun opettajatar, seuraajani, sanoi Ingrid, kääntyen pastorin puoleen, Gertrud ja minä olemme niin levottomia hänen tähtensä. Hän on juuri äskettäin kadottanut äitinsä, joka asui hänen kanssaan, ja pieni koulutalo on niin yksinäisellä paikalla. Hän on hellämielinen ja tunteellinen, tyttö rukka, ja suree niin syvästi äitiänsä. Jumala häntä auttakoon, hänen tulee olemaan vaikea palata tyhjään pikku kotiin.
— Asuuko hän samassa kosteassa huoneessa, joka turmeli teidän terveytenne, neiti? ihmetteli pastori.
— Asuu, mutta se on korjattu, niin ettei se ole nyt niin kylmä. Mutta talo on niin autiossa seudussa — minun suhteeni ei sillä ollut väliä, sillä minä en koskaan pelännyt, vaikka kyllähän minun oli pari kertaa käydä pahoin. Mutta Karin on peloissaan; kun syksy saapuu ja illat pimenevät, en tiedä, mikä hänen tulee neuvoksi nyt, kun äiti on poissa.
— Eikö hän voi saada ketään kanssansa asumaan?
— Niin, me aioimme koettaa hankkia hänelle palvelustytön, sanoi Gertrud, mutta hän sanoo mieluimmin olevansa yksin suruineen. Pikku tyttö parka!