Samassa kuului ovelta koputus, ja leikillisen järeä ääni kysyi: "saako tulla sisään?"
— Olkaa hyvä! vastasi Lotta tyytyväisenä, kompuroiden ovelle ja avaten.
— No mutta, katsokaapas, Hanna Myhre! hän huudahti, kun oviaukkoon ilmestyi pitkä, laiha olento: rinta sisäänpainunut ja selkä kumara, tukka vaalea, harva ja kireälle vedetty, ja piirteet ankarat, joita kuitenkin lievensi viisaskatseinen, alakuloinen silmäpari.
— Lapsi, lapsi! jatkoi Lotta ja taputti Hannan käsivartta, ylemmäs hän ei ylettänyt, mikä tuuli nyt puhaltaa, koska sinä tulet näille maille?
— Ajattelin hiukan pistäytyä teitä katsomassa, ennenkuin koulu alkaa, sanoi Hanna, ottaen hatun päästään ja silittäin molemmin käsin jo ennestään sileäksi su'ittua tukkaansa, mutta täällähän on isosia vieraita, näemmä.
— Vain Gertrud ja pastori Martin, sanoi Lotta, tunnethan sinä pastori
Martinin?
— Tottahan me toisemme tunnemme, vastasi Hanna nauraen, kursailematta ojentaen pastorille kättä, olemme jo yhdessä kurittaneet pahankurisia poikia ja läksyttäneet leväperäistä isää. Niin että kyllä me toisemme tunnemme.
Hän nauroi taas, istuutui tuolille ja laski molemmat kätensä levälleen polvillensa. Pastori tervehti ystävällisesti, mutta näytti hieman hämilliseltä. Mielessään hän vertaili Hannaa ja noita kahta muuta opettajatarta, Gertrudia ja Ingridiä, eivätkä ne vertailut olleet Hannalle edullisia. Mutta Hanna ei antanut häiritä itseään. Kursailematta hän jatkoi puhettaan, edes panematta huomioon pastorin läsnäoloa.
— Tiedättekö mitä, tytöt, hän sanoi ja katsoi vuoroin Lottaa, Gertrudia ja Ingridiä, minä olen niin hyvällä mielellä, etten pitkään aikaan ole ollut niin tyytyväinen elämään.
— Soo-o! Sepä todellakin tavaton tunnustus, sanoi Gertrud hymyillen,
Hanna ei juuri muutoin ole optimisti…