— En, mutta tänään olen. Ja tiedättekö miksi? Niin, nyt saatte kuulla!
Olen tavannut ihmisen, oikean ihmisen!…
— Mutta, rakas Hanna, ihmisiähän me kaikki olemme.
— No tietysti, kaikki tyyni, kirkkoherrat ja apulaiset ja urkurit — vieläpä olemme imettäväisiä, lämminverisiä luurankoisia, jotka hengittävät keuhkoilla ja synnyttävät eläviä sikiöitä — voi voi, ihmisiä on paljon, mutta yhtä harvinainen on ihminen. Nyt saatte kuulla, tytöt!
Hän nimitti kuulijoitaan yhä "tytöiksi" ja katseli sillä välin milloin pastoria, milloin Lottaa ja molempia opettajattaria.
— Niin, minun piti Wettingejä tervehtimään ja suuntasin silloin kulkuni vuoren poikki Stupet'in ohi. Kaksikymmentä vuotta olen samaa tietä kulkenut eikä minun ole koskaan juolahtanut mieleeni pysähtyä katsomaan outoa, rajua Stupet'ia — omista ajatuksistani on minulla ollut kyllin, enkä ole paljoa huomannut ympäristöäni. Mutta eilen illalla lensi minuun vallan kumma halu päästä alas luolaan katsomaan, olisiko se vielä kaltaisensa sitte lapsuusaikain, oliko "noitakivi" vielä paikoillaan, kuuluiko siitä laulua auringon laskettua, putosiko vesipisaroita "kirnuun" yhtä surullisesti soinnahtain kuin silloin, kun tuolla syvyydessä loiskuttelin ja etsin sileiksi hiotuneita kiviä. Tuntui mahdottomalta, että kaikki olisi ollut samanlaista, kun itse olin niin muuttunut. Niin sitten aloin, vanha pässinpää, kavuta alaspäin, ja kyllä kohta sain varman vakuutuksen siitä, etteivät yksin mieli ja sydän olleet muuttuneet vuosien kuluessa, vaan myös jalat ja kädet. Sillä kesken kaikkea istuinkin kallionlohkareella enkä päässyt ylös- enkä alaspäin. Liu'uin ja liu'uin, mutta se ei auttanut, kiinni kuin kiinni. Tämäpä hupaista, ajattelin, tässä kai saan istua koko yön taivaan ja maan välillä. Silloin, voitteko ajatella, saan, aivan kuin kertomuskirjoissa, nähdä nuoren miehen tulevan käyden juuri Stupet'in yläpuolella. Halloo! huudan minä, mutta itsekseni ajattelin: voi, jospa olisin kaunis tyttö, yhdeksäntoista kevättä harteillani, silloin ei minun tarvitsisi olla levoton hengestäni niinkuin nyt! Nuori mies oli kuitenkin hätäni huomannut, kiipeää heti luokseni, nostaa kohteliaasti hattuaan ja sanoo: "saanko luvan auttaa." "Senpä juuri saattekin tehdä", vastasin minä ja ojensin hänelle kursailematta käteni. "Voi", ajattelin sillä välin, "jospa käteni ei olisi noin kurttuinen ja laiha, silloin voisin olla varmempi kuin nyt, ettei hän päästä sitä irti ja anna minun vierähtää syvyyteen!" Mahdoin olla kurja katsella, sillä näin, kuinka nuorukaisen suupielissä värähti, ja kuinka silmistä loisti pidätetty nauru, kun hän laahasi minut ylös. "Kiitoksia paljon", sanoin minä lopuksi, kun tunsin lujaa maata jalkain alla, "te tulitte kuin pelastava enkeli. Nimenne, jos rohkenen kysyä?" "Nimeni on Gösta Scheffer", hän sanoi kohteliaasti ja kohotti taas hattuaan, "olen iloinen, että taisin auttaa." Sanoin hänelle halvan nimeni, ja niin saattoi hän minua nummen poikki Wettingien luo asti. Puhelimme koko pitkältä, en muista mitä. Mutta, nähkääs, tytöt, se oli ihminen, se! Sillä nuorta miestä, joka on kohtelias ja ystävällinen vanhalle, rumalle, huonosti puetulle naiselle, häntä sanon muitta mutkitta ihmiseksi. Ja sellaisia ei tosiaan ole paljon.
— Nyt täytyy minun sittenkin puolustaa sukupuoltani, keskeytti pastori Martin hieman kiivaasti, uskon, että teette vääryyttä tuomitessanne useimmat meistä epäkohteliaiksi ja sydämettömiksi…
— Voi rakas herra pastori, puhun kokemuksesta, monivuotisesta, surullisesta kokemuksesta. Herrat eivät yleensä ole kohteliaita vanhoja rumia naisia kohtaan, sekä rovastit että kirkkoherrat ja apulaiset siihen luettuina. Siitä asiasta ei enempää, kuten vanhan rehtori Pradon oli tapana sanoa.
— Kukahan se nuori herra oli? huomautti Ingrid.
— Kirkkoherran uusi kotiopettaja, joka oli saapunut samana aamuna. Se kiltti poika kertoi koko joukon pappilasta, avoin ja suora hän oli kuin isoäidin yömyssy. Minä olin enemmänkin "silotettu", minä; en sanonut, mitä olisi pitänyt: kun tulette kaupunkiin, herra, niin toimittakaa itsellenne hiukan verran ylimääräisiä varoja eväslaukkuunne, muutoin saatte kiristää nälkävyötä monta kertaa, ennenkuin pappilan jätätte. Aijai, sitä ei minun olisi pitänyt sanoa kunnianarvoisan pappissäädyn läsnäollessa! Mutta mitä kuulenkaan, kahvikuppien kilinääkö?
Ja hän kääntyi Lottaan päin, joka tuli kahvitarjottimineen, jonka asetti pöydälle Ingridin vuoteen luo.