— Voi, te erehdytte, pastori, vastasi Ingrid ujosti, mitä minä raukka voisin sanoa?
— Enemmän kuin aavistatte. Itseäni usein rasittaa sairaus tai heikkous, ja niin kuin koetankin kärsivällisesti alistua Herran tahtoon, on minussa nuriseva kapinanhenki, jota en koskaan voi voittaa. Mutta kuinka voitte te parhaassa nuoruudenijässä näin maata kuukausi kuukaudelta, niin, vuosi vuodelta, ettekä koskaan valita, aina olette ystävällisen, iloisen näköinen?
— Miten te tiedätte, etten valita? kysyi Ingrid hymyillen.
— Sen näen teistä. Sitä paitsi…
— Se on tosi, totinen tosi, puuttui Lotta innokkaana puheeseen. Ei Ingrid koskaan nurise… Ingrid on aina iloinen ja kiitollinen, ei ole maailmassa toista kiltimpää tyttöä…
— Se johtuu siitä, että säästän nurinan itseäni ja — Jumalaa varten, sanoi Ingrid, hiukan leikillisesti hymyten.
— Mutta hän ottaa sen pois, eikö totta? sanoi pastori.
— Niin … niin, niinkuin ei kukaan muu, kuiskasi Ingrid säteilevin silmin, hän luo sieluun hiljaisuutta, aivan kuin silloin, kun hän sanoi Genetsaretin aalloille: "hiljaa, vaietkaa!" Menneisyyden ääniä — noita entisiä ääniä, jotka joskus tahtovat kohota — — nurinaa — — katkeruutta — — niitä hän käskee: "vaietkaa, vaietkaa" — rakastavasti puhellen.
— Ja ne tottelevat häntä aina?
— Aina — lopuksi. Mutta oli aika, jolloin ne eivät totelleet…