Täällä hän oli elänyt elämänsä tuskaisimmat hetket — mutta myös sen suloisimmat. Täällä oli hän taistellut veriin asti; mutta nyt oli taistelu päättynyt, ja kauniilla nuorilla kasvoilla kuvastui rauhaa, iloa ja lempeää haaveellisuutta, joka loi häneen suloisen madonnakuvan kaltaisuutta.
Tänään olikin kaikki niin valoisaa ja kaunista! Avonaisen ikkunan kautta hän oli tuntevinaan luonnon koko kesäisen ihanuuden. Hän kuuli leivosen liverrykset, tunsi kukkaniittyjen tuoksut, silloin tällöin tunkeutui hänen vuoteelleen asti lastenäänien ja lastennaurun sorina. Niin iloiselta ja riemukkaalta se kuului — se toi hänelle hänen ensimmäisen kouluaikansa tunnelmia — miten hän oli rakastanut pienokaisia — kuinka leikkinyt heidän kanssaan — ja kuinka he puolestaan olivat hänestä pitäneet…
Hän hymyili — niin kaunis, aurinkoinen muisto! Ja hän tiesi, etteivät kauniit muistot koskaan kuole. Parhaan, minkä elämä antoi, me panemme talteen, sen otamme mukaan silloin, kun ainiaaksi jätämme surut ja pettymykset ja kivut ja kyynelet…
Samassa koputettiin ovelle, ja ennenkuin Lotta ehti sanomaan: "astukaa sisään", oli se jo avattu, ja Gertrud Björkin ystävälliset kasvot näkyivät oviaukossa. Hänen takanaan seisoi nuori mies, pitkä, solakka vartalo mustaan papintakkiin verhottuna, vaaleakiharaiset hiukset ylöspäin sitaistuina ja hienot kasvojenpiirteet kuvastuneina jyrkästi taivasta vasten, joka vilahti esiin ovesta. Kauan jälkeenpäin muisti Ingrid, miten valoisan vaikutelman hän hänestä silloin sai.
— Päivää, Lotta, päivää, pikku Ingrid! sanoi Gertrud, taputtain mummoa olalle, ja astui Ingridin luo, jonka kättä hän lämpimästi puristi. Kuinka voit tänään … pastorimme on mukanani, kuten näet — — Toivon, että teistä kahdesta tulee oikein hyvät ystävät.
Keveä puna kohosi hänen poskilleen, ja hän nauroi hieman hämillään. Hänestä itsestään tuntui, että hän oli puhunut tyhmästi. Hän tahtoi olla luonnollinen ja leikkisä, mutta hän tunsi itsensä sen sijaan raskasliikkeiseksi ja sidotuksi.
— Päivää, neiti, sanoi pastori, ja hänen äänensä kuului levolliselta ja mieluisalta Gertrudin levottoman puheen jälkeen, olen iloinen päästessäni tuttavuuteenne. Neiti Björk on niin paljon kertonut teistä, ja tiedän, että minulla on niin paljon teiltä opittavaa. Saanko istuutua tähän hetkeksi?
— Oi, niin kernaasti! vastasi Ingrid ja katsoi ihmetellen pastoriin. Ensi kerranko hän todella näki tämän miehen? Hänet valtasi omituinen tunne siitä, että hän näkikin nyt vanhan ystävän, että hän joskus ennen, ehkäpä toisessa olemistilassa, oli kuullut tuon äänen ja nähnyt nuo vaaleansiniset, lempeästi läpitunkevat silmät.
Pastori otti tuolin ja istuutui Ingridin vuoteen luo.
— Niin, neiti, hän jatkoi, tällä kertaa en tule saarnaamaan, olen onnellinen, että kerran saan olla äänetön kuuntelija ja sen sijaan kuulla toisen saarnaavan minulle.