— Mutta mistä te, Lotta, sen kaiken tiedätte, vastahan hän tänne on tullut? ihmetteli Ingrid lempeästi.
— Lapsi, lapsi, vastasi Lotta nyreästi, kyllähän ihminen tietää mitä sanoo, ei sitä vielä olla niin pois tolalta … onhan sitä oltu ihmisissä… Nuoren pastorin on juuri niinkuin sanoin, jaa! Nähkääs, en minä juoruja kanna … osan olen kuullut Svanin Karolinalta ja osan Emelie Lagerilta, ja osan kuulin "toisella korvalla", kun olin pappilassa. Kelpo mies se kuuluu olevan, mutta sen uskontunnustukseen ei ole luottamista…
Ingrid hymyili, mutta ei sen enempää väittänyt vastaan, mikä, sen hän tiesi, olisi ollutkin aivan hyödytöntä.
— Rakas Lotta, sanoi hän sen sijaan hieman arasti, luulen, että röijynnauhani on huonosti solmittu, en saa sitä tasaiseksi…
Ja hän koetti vetää nauhaa rammoilla sormillaan, mutta ne vaipuivat voimattomina.
Lotta laski tomurievun kädestään ja ontui Ingridin vuoteen luo. Hän kulki pienin raskain askelin, ja joka askelelta huojahtivat sekä pää että vartalo.
— Nähkääs, nyt olet sorja, tyttöseni, sanoi hän, sitoessaan Ingridin nauhan "kelpo" nauharuusuksi, aina pitää olla järjestystä kaikessa, suuressa ja pienessä.
— Kiitos, rakas Lotta, sanoi Ingrid ja nyykäytti päätään, ystävällisesti hymyten. Hän olisi niin mielellään pyytänyt pientä peilinpalasta, joka oli pöydällä, tai kysynyt, oliko palmikkokin "sorja", mutta ei uskaltanut. Hän vältti niin paljon kuin taisi hyödyttömiä kysymyksiä ja pyyntöjä. Niitä, jotka täytyi lukea välttämättömiin, oli silti yllin kyllin.
Ja Ingrid huokasi, mutta ei raskaasti tai katkerasti, siihen hän tunsi itsensä — varsinkin tänään — liian onnelliseksi.
Hänen suuret, tummasamettiset madonnansilmänsä loistivat lempeän haaveellisina kalpeista kasvoista, jotka olivat vielä kauniit niinkuin silloin, kun Ingrid kahdeksan vuotta sitten tuli paikkakunnalle, yhdeksäntoistavuotiaana, kauniina, säteilevänä tyttönä ja asettui asumaan pieneen kosteaan koulutaloon, joka riisti häneltä terveyden ja voimat, kunnes hänestä tuli tällainen avuton raajarikko. Silloin hän oli vain nauranut ystäväinsä varotuksia; terve ja voimakas kuin oli, mieleltään huoleton kuin leivonen, ei hänen mielestään merkinnyt mitään, että sääriä ja käsivarsia pakotti öisin, että lattiaveto kylmetti jalat — päivin, kun hän oli liikkeessä ja kiinni työssään, voi hän sen sijaan sitä paremmin. Vasta kun eräänä keväänä hänen jäsenensä paisuivat, ja hän ei enää voinut liikkua, hän pelästyi. Silloin jätti hän kouluneuvostolle anomuksen talon korjaamisesta, sai sen luvatuksi, korjauksen taas siirretyksi ja unohdetuksikin, sai useampia reumaattisen kuumeen kohtauksia, pääsi kunnan kustannuksella ottamaan kolmannen luokan kylpyjä halvassa kylpypaikassa ja päätyi vihdoin täydellisesti raajarikkona Lotta Stålin tupaan.