Ullakolla asuivat Emelie Lager, pitäjän kätilö, ja Josefina Asp, joka esiintyi pitojen emäntänä kaikissa kesteissä, joissa Lotta laittoi ruokaa. Sen ohessa elätti Josefina Asp itseään ompelemalla talonpoikaisemäntien päällysnuttuja, ja mikäli hän ei ollut pidoissa, kuului hänen koneensa kömpelö ja raskas surina läpi koko talon.
Lotta Stål oli pieni kuivettunut eukko, jonka ruumis suuresti muistutti vinokasvuista vaivaiskoivua. Yhtä suuressa määrin muistuttivat kasvot — punakat, kuivat ja ryppyiset — pakkasen panemaa puolukkaa. Pienet silmät, jotka aina olivat tulehduksissa lieden kuumuudesta, myhäilivät viisaina Ja ystävällisinä kurttuisista kasvoista.
Lotta oli muutoinkuin elävä aikakirja, tunsi jok'ikisen, nuoret ja vanhat, koko pitäjän, ja mikä vielä ihmeempää, hän osasi arvostella kaikkien sydämet ja ajatukset. Ei kukaan jäänyt ilman Lotan käytöstodistusta, ja eipä se todistus ollut vailla arvoaan, niin taikavoimaisesti vaikuttivat Lotan puheet, kun hän esiintyi pidoissa tai silloin tällöin kulki taloissa opettamassa naisväelle "uusia" äidin ja äidinäidin aikaisia kutomamalleja.
Lotta Stål ei ollut koskaan kärsinyt oman kehnouden tunnon tuskaa. Hän oli tyytyväinen, eikä ainoastaan osaansa, vaan yhtä paljon omaan itseensä. "Nähkääs" oli hänen tapana sanoa, tyytyväisesti silmää vilkuttain, "eiväthän pitäjäläiset ilman minua voi olla… Onhan sitä hiukan tietoa ihmisellä, tuota … ja onhan sitä tullut oltua vähän ulkona maailmassa, tuota…" Muutoin olikin Lotta oikeassa, ettei paikkakunta tullut toimeen ilman häntä. Hänen pieni hupainen olentonsa merkitsi paikkakunnan ulkomuodossa samaa kuin syylä tai ryppy rakkaissa, tutuissa kasvoissa; olisi oikein kaivattu tuota pikku ilonaihetta, jos se olisi joutunut pois.
Sitä paitsi oli Lotan laita niinkuin kuuluisan kaimansa Lotta Svärdin: "Jos sieti naurua hiukkasen, toki arvoa enemmin…" Sillä Lotan hullunkurisuuden takana sykki sydän, joka ei koskaan sallinut hänen mennä sielun tai ruumiin hätään apua pyytävän ohi. Kyllä pitovieraat saivat odottaa, jos köyhä vaivainen sattui Lotan tielle, ensin oli häntä autettava, vaikkapa itse Hövekan Petter olisi odottanut. "Lukeehan ihminen raamattuaan", — arveli Lotta — "ja onhan sitä toki niin paljon mieltä ihmisen päässä, ettei mene laupiaan samarialaisen ohi…"
Lotalle sattui joskus suuren puhetulvansa vuoksi, että ajatukset saivat noin heittää kuperikeikkaa aivoissa, ja niin hän jakoi osanottoansa laupiaalle samarialaiselle ryövärien haavottaman asemesta.
Kiltimmän ja ystävällisemmän ihmisen luo kuin Lotta ei siis Ingrid Medin olisi voinut osua. Lotta häntä hoiteli, hieroi häntä omatekoisilla voiteilla eikä ollenkaan ottanut huomioon, ettei kunnan avustus riittänyt muuhun kuin niukkaan, kehnoon ravintoon.
Yhdessä kohdassa vain Lotta oli ankara ja vaativa Ingridiä kohtaan: nuori tyttö ei saanut tuoda esiin minkäänlaisia "uudenaikaisia" aatteita yhtä vähän jumaluusopin kuin keittotaidon alalta. Lotta ei sietänyt "armeijalaisia" tuvassaan, eikä Ingrid ikinä saanut luulotella, että kukaan paremmin osasi laittaa "klassia" tai "oikeita marenkeja" kuin Lotta.
Tänä aamuna astui Lotta innokkaana pitkin tupaa, pyyhki useat kerrat tomua samasta paikasta ja antoi sillä välin suumyllynsä jauhaa:
— Nähkääs, sanovat, että sillä on suuret lahjat, sanovat, mutta ettei se ole oikeassa suhteessa kirkkoon. Kelpo mies se kuuluu olevan, mutta ne sanovat, että se arvelee ihmisen kadotukseen joutuvan, jos juo sormustimen verran kaljaa…