— Luuletteko, pastori, minulla olevan paljon aikaa käytettävänä, niin että aiotte ottaa tavaksenne antaa minun odottaa puolen tuntia? huudahti tyttö edes tervehtimättä nuorta miestä. Mutta äänen sävy oli niin ystävällinen ja katse niin lämmin, että pistävän kysymyksen kärki kokonaan taittui.
— Oi, en, oi, en, vastasi pastori, noudattain tytön leikillistä sävyä, päinvastoin on minusta jokainen hetki teille kallis, siksi ovatkin minuutit polttaneet kuin tuli minua. Mutta mitä tehdä? Puhelinsoittoja … vaimoja … poikia … jotka asettuivat tielleni, niin pian kuin olin lähdössä. Voitteko kuitenkin antaa viipymiseni anteeksi?
Hän kumartui tyttöä kohden — hän oli pitkä, tyttö pieni — ja katseli häneen silmillään, vaaleansinisillä kuin taivas, kirkkailla ja avonaisilla kuin se. Tyttö loi katseensa maahan, tunteellinen suu värähti, ja pitkät, kapeat sormet tempoivat hieman hermostuneesti röijyn nappeja.
— Tietysti annan anteeksi, pastori, hän vastasi teeskennellyn välinpitämättömästi, en tosiaan tiedä, miten toisinkaan tekisin…
— En tiedä minäkään, vastasi pastori hymyillen. Tyly välttämättömyys kylläkin, kun ihmisten, joilla on vähän aikaa ja paljon tehtävää, täytyy suvaita toistensa heikkoutta ajanmääräyksiin nähden…
Ja he nauroivat molemmat, yhdessä kulkiessaan ylöspäin pientä polkua, joka aurinkoisen kukkaniityn yli johti mökille.
III.
Pieni ja hauska oli tupa, jonne pastori Martinin ja Gertrud Björkin retki oli suunnattu. Punaiseksi siveltynä, valkoisin reunalaudoin se kohosi Ljungbergin rinteellä näköalanaan lakeus. Sen ympärillä oli pienoinen maakaista karviaismarjapensaineen, kukkineen, perunanvarsineen. Kauniiden riippakoivujen oksat keinuivat sammalpeittoisen katon yllä.
Tuvan omisti Lotta Stål, "kalaasi-Lotta" nimeltään, sillä hänen toimenaan oli kulkea laittamassa ruokaa pitäjän pidoissa ja juhlatilaisuuksissa. Miten vanha Lotta oikeastaan oli, ei tietänyt kukaan, tuskin hän itsekään, mutta kaikki tällöin elossa olevat olivat niin pitkältä kuin muistivat syöneet Lotan ruokaa, kun "nuorten piti yhteen" ja "vanhain piti multaan".
Tuvan oli Lotta perinyt veljeltään, joka kuoli lapsetonna, ja siinä oli yksi huone ja keittiö alakerrassa ja kaksi pientä ullakkohuonetta ylisillä. Alakerrassa asuivat Lotta itse ja Ingrid Medin, rampa nuori tyttö, jonka terveyden kostea koulutalo oli turmellut, ja josta kunta maksoi Lotalle vuosittain pienen, hyvin pienen rahamäärän.