— Se on tietty, vakuuttivat pikku tytöt, uudelleen niijaten ja katsellen neitiä entisellä hartaalla ihailulla, mutta ne eivät ole vielä punaisia!
Neiti naurahti.
— No niin, sitten ne pitää jättää poimimatta…
— Emme me uskalla, pojat vievät ne…
Neiti nauroi taas; viimeistä huomautusta ei käynyt epääminen.
— No, antakaa poikain poimia rahkilot! sanoi hän ja tarttui veitikkamaisesti toista tytöistä päähän. Menkää te syvemmälle metsään ja nähkää hiukan vaivaa, niin kyllä löydätte kypsiä marjoja.
Hän nyykäytti päätään tyttösille, jotka vielä kerran niijattuaan tyytyväisinä jatkoivat matkaansa.
Kansakoulunopettajatar — hän se oli — astui myös eteenpäin ja kääntyi polulle, joka vei metsämökkiin.
"Menen kai yksin", hän ajatteli hieman uhkamielisesti. "Ingrid kyllä iloitsee minut tavatessaan … mutta nyt en tosiaankaan pane kortta ristiin asian vuoksi — toisen kerran hän jo mutkailee."
Äkkiä hän pysähtyi, oikaisi kumaraa selkäänsä ja kuunteli, hienon punan levitessä poskille. Hän oli kuulevinaan, että joku tuli nopein askelin hänen jäljessään, ja hän käännähti äkkinäisesti. Aivan oikein, sieltä hän tuli, hän, joka oli odotuttanut itseään niin kauan! Nyreä ilme katosi hänen kasvoiltaan, ja silmistä säteili veitikkamainen hymyily, kun hän lapsellisen taitamattomin liikkein meni nuorta miestä vastaan, joka nopeasti lähestyi ja leikillisen huolestuneen näköisenä otti hatun päästään.