Nyt seisoo tämä suljettuna ja hyljättynä. Kauan se on sellaiseksi jäävä, lahoova ja luhistuva, vieriväin vuotten kutoessa sen kallistuvain seinäin ympärille tuskaansa ja yksinäisyyteensä murtuneen sydämen synkkää tarua.

TOINEN OSA.

I.

Kirkon läheisyydessä kasvoi vanha tammi. Se oli lakeudella ainoa laatuaan, vain Ljungbergin rinnemetsissä vilahtivat tammen kullanvihreät, nyhermäiset lehdet leppäin ja koivujen väliltä.

Mutta vanha puu seisoi yksinäisenä ja ylpeänä — kuin suuri ajatus. Mistä se oli peräisin; kuka oli kerran pistänyt pienen terhon multaan; miten se sai voimaa kasvaakseen, versoakseen, uhmatakseen lakeuden myrskyjä ja kuumuutta, sillä välin kuin sukupolvi väistyi toisen tieltä, ihmiskohtalot vaihtuivat, ja metsät raiskattiin, ja kuuset kuivuivat kesäauringon paahteessa? Tarina kertoo, että puu oli "siunattu"; siitä johtui sen ihmeellinen elinvoima.

Nyt se oli kyhmyinen ja tummanruskea, rungoltaan paksu ja kurtistunut. Oksat koukistuivat kuin luuvalon kalvamat sormet. Myöhään keväällä, kun vuori jo kylpi kevätvihreyden aalloissa, oli tammi paljas, aivan kuin se olisi ollut äänettömässä, äreässä taistelussa aurinkoa vastaan, joka halusi herättää eloa sen kuiviin oksiin. Mutta vuosi vuodelta kävi aurinko voittoisammaksi, mustista kyhmyistä putkahti pieniä kullanvihreitä lehtinuppuja, jotka kasvoivat ja paisuivat, ja vihreys tunkeutui esiin, niinkuin nuoruudenajatukset tunkeutuvat esiin sydämestä, joka ei voi vanheta. Ja pian oli tammi taas niin vihreä, nuori ja kaunis, että tuntui kuin se olisi hymyillyt, ujostellen keväistä ihanuuttaan.

Mutta ei vanha tammi ollut ainoastaan lakeuden asukkaiden silmänilona; jo monta vuotta se oli ollut paikaltaan siirtämätön sanansaattaja, joka ohikulkijalle kertoi, mitä paikkakunnalla oli tapahtunut tai tapahtuva. Kuuluutettiinpa karannutta vankia, olipa joku kadottanut käsineensä, olivatpa kysymyksessä kokoukset tai esitelmät, niin naulattiin aina ilmotus siitä vanhan tammen leveään selkään. Sopiva paikka sillä olikin, juuri tienristeyksessä se seisoi, ja ihmiset olivat tottuneet käymään sen luo katsomaan, mitä vanhalla, sitkeän uskollisella palvelijalla oli julistettavana.

Eräänä toukokuunaamuna, juuri kun kyhmyisissä oksissa näkyi pienten iloisten lehtinuppujen ensimmäiset elonmerkit, seisoi talollinen Lars Svan otsa rypyssä lukemassa tammeen naulattua ilmotusta. Hän luki sen tarkoin kahteen kertaan, ja joka kerralta ilmestyi uusi, syvä kurttu otsaan. Sitten hän kääntyi äkkinäisesti ja lähti kotiin.

Keittiön pöytä seisoi katettuna hänen astuissaan tupaan. Eskil oli ulkona töissä ja pienemmät lapset koulussa, renki ja piika olivat tulossa pellolta. Karolina mätti puuron padasta, ja sitten istuttiin syömään. Ei kukaan katkaissut äänettömyyttä, lusikat kalisivat, renki särpi ruokaansa, Karolina huokaili tapansa mukaan, ja kärpäset surisivat auringon kuumentamilla ikkunaruuduilla, muutoin oli tuvassa aivan hiljaista.

Viimein sanoi Svan järeällä äänellä, työntäen luotaan tyhjän lautasen: