Luffin kapakka oli jossain määrin miltei seudun ylpeytenä. Se näytti niin komealta ja siivolta tuossa heti vuoren juurella: auringonpaiste tulvi yli äskenmaalattujen seinäin, sali oli niin avara, ja kauppapöydän takana seisoi korea, lihava rouva.

Mutta kaikista näistä edistysaskelista huolimatta, pysyi tosiasiana, ettei kansa ollut koskaan niin paljon juonut kuin rouva Luftin hallinnon aikana. "Järjestelmä" ei auttanut vähintäkään, se vain määräsi väkijuomavirran kulun, toi "luoteen" väestön ja "vuoksen" Luftin kukkaroon, hankki rouva Luftille kallisarvoiset oviverhot ja hänen salinsa kaluihin kauniin päällisen, mutta muuta se ei saanut aikaan.

Vasta aivan viime aikoina, kun raittiusliike alkoi levitä kasvavan nuorison keskuuteen, oli muutos tapahtunut. Ei niin, ettei Luftin herrasväki yhä olisi ollut hyvässä taloudellisessa asemassa, eikä niinkään, että rouva Luftin olisi tarvinnut tuntea omantunnonpistoksia ostettuaan itselleen ja tyttärilleen silkkipuserot ja vast'ikään tuotettuaan saliinsa kauniin soittokoneen; mutta huolettavia enteitä olivat sittenkin nuorukaisparvet, jotka ylenkatseellisesti kulkivat hänen "kahvilansa" ohi ja menivät sen sijaan tee- ja sitruunamehukokouksiinsa. Niinkuin eläin jo kaukaa vainuaa vaaran, niin rouva Luftkin. Ja sillä välin kuin Luft maalaili pinaatinvihreitä maisemiaan uhraamatta ajatustakaan raittiusväen töihin ja toimiin, tutki terävä-älyinen rouva ajan merkkejä ja näki niistä, ettei ollut kaukana se hetki, jolloin pohja hänen ja hänen perheensä jalkain alla alkaisi horjua.

Pikemmin kuin hän luulikaan, tapahtui hyökkäys. Ensimmäisen kerran hän sai siitä huomautuksen eräänä lauantai-iltana, kun Marie, muuan hänen tarjoilijattaristaan, kertoi erään ravintolavieraan puhuneen, kuinka edellisenä iltana oli ollut raittiuskokous, jossa neiti Björk ja pastori Martin olivat pitäneet puheita, ja missä nuori Svan oli niin mahtavasti singahuttanut sanat: "pois Luffin kapakka!" että kaikki kuulijat alkoivat taputtaa käsiään.

Siitä hetkestä alkain ei rouva Luftilla ollut öin eikä päivin rauhaa. Hän mietti ja vapisi, hän vakoili ja teki laskujaan! Pois Luffin kapakka! Mikä hävyttömyys! Sekö oli kiitos siitä kaikesta, mitä hän oli tehnyt, siitä, että hän oli pannut kuntoon vanhan hökkelin ja muuttanut sen hienoksi kahvilaksi, missä ei herrojenkaan tarvinnut hävetä syödä aamiaista, ja missä "järjestelmää" aina tunnollisesti noudatettiin? Mutta sellaisia olivat ihmiset, kiittämättömiä ja sydämettömiä; hän oli todella ollut hupsu toivoessaan palkkaa tekemästään hyvästä.

Nyt oli kuitenkin valmistuttava vihollista kohtaamaan. Rouva Luft laati siis sotasuunnitelmansa — omin päin, ei hänen päähänsä edes hetkeksikään pälkähtänyt kysyä neuvoa Luftilta, tämä oli nyt kerta kaikkiaan tekeytynyt mahdottomaksi kaikkeen muuhun paitsi markkinakuvia maalaamaan.

Niin sitten tapahtui, että rouva Luft eräänä päivänä pukeutui paraimpiinsa, mustaan samettiröijyyn ja summattoman suureen hattuun, jossa oli sulat edessä ja takana. Kylän kansa kääntyi taakseen ja katseli hänen jälkeensä, kun hän purjehti eteenpäin. Hän olikin komea katsoa; samettiröijy kiertyi tiukasti voimakkaan vartalon ympärille, ja suuret mustat silmät loistivat, kuin olisi hän ne kiillottanut Timeon Tingbomin paraalla kiillotusmusteella, joka maksoi kaksikymmentäviisi öreä purnukalta.

Rouva Luft suuntasi askelensa pappilaan, vietiin papin huoneeseen ja otettiin ystävällisesti vastaan. Läähättäen, vähemmän mielenliikutuksesta kuin tiukalle vedettyjen kureliiviensä vuoksi, hän istuutui tuolille, jonka kirkkoherra ystävällisesti hymyten hänelle tarjosi, ja alkoi heti puhua onnettomuudesta, joka uhkasi häntä ja hänen lapsiaan. Kyynelet tulvivat hänen silmiinsä ja vierivät, hikipisaroihin sekaantuen, poskille, hänen kuvaillessaan, mitä kaikkea hän vuosien kuluessa oli tehnyt väestön siveellisen kannan kohottamiseksi, ja miten nyt, salaa, viekkaasti ja kavalasti, koetettiin riistää häneltä anniskeluoikeus. Hän puhui myös lastensa tulevaisuudesta, miten pimeältä se näytti, jos häneltä riistettiin kunniallinen toimi, jonka avulla hän tähän asti oli heitä elättänyt. Kirkkoherra tuli liikutetuksi — hän tuli yleensä niin helposti liikutetuksi — ja nuo kiiltävät, mustat silmät vaikuttivat häneen hypnoottisesti. "Luottakaa minuun, rouva Luft, luottakaa minuun", hän sanoi ja puristi rouvan kättä silmät kosteina, "en mitään niin syvästi paheksu kuin raittiusintoilijain puuhia. Olen tekevä kaiken voitavani auttaakseni teitä taistelussa salakapakoimisen uudistumista vastaan."

Kirkkoherra hymyili omille sanoilleen, puristi vielä kerran rouva
Luftin kättä, ja onnellisena ja säteilevänä lähti tämä pappilasta.

Seuraavana päivänä pukeutui rouva Luft samaan juhlapukuun ja meni tapaamaan paikkakunnan tuomaria, herrastuomari Jaksanderia, joka asui neljännespenikulman päässä pappilasta ja oli jo monta vuotta ollut perheen hyvä ystävä ja ahkera vieras. Herrastuomari oli ikäpuoli vanhapoika, itsevaltainen ja jyrkkä, mutta suopea kohtuudenmiehiä kohtaan eikä suinkaan tunteeton rouva Luftin ulkonaisen olemuksen sulojen suhteen. Hän puristi rouva Luftin kättä tämän puhuessa, taputti hänen käsivarttaan ja lupasi, niinkuin pappikin, tehdä voitavansa rouva Luftin taloudellisen aseman ja väestön siveellisen tilan hyväksi.