Onnekkaana ja voitonriemuisena lähti kapakoitsijan rouva herrastuomari Jaksanderin luota. Mikä verraton mies! Ei pitänyt itseään liian hyvänä kuuntelemaan äiti paran valituksia, ja niin oikeudentuntoinen ja viisas ja kansan parasta ymmärtävä! Sepä oli toista kuin nuo raittiuslampaat, jotka tahtoivat kaiken ilon surmata ja saattaa häviöön kunnialliset kahvilaliikkeenharjottajat, salakapakoimista edistääkseen! Nyt hän oli hankkinut itselleen kaksi mahtavaa suosijaa ja liittolaista, papin ja tuomarin. Hän tunsi itsensä levolliseksi ja turvalliseksi — rääkkykööt nyt pikkuvarikset niin paljon kuin heitä halutti — tällaisissa tapauksissa eivät Eskil Svan ja hänen vertaisensa lopullisesti ratkaisseet asiata, vaan ne, joilla valta oli. Rauhallisena ja tyytyväisenä autokraatisen maailmankatsomuksensa turvissa hän kiiruhti kotiin, silmäillen luottavasti tulevaisuuteen.
Osottautui kuitenkin, että rouva Luftilla oli ollut väärä käsitys oloista. Ei vähemmistö, eivät ne, joilla "valta oli", tulleetkaan näyttelemään pääosaa lähestyvässä taistelussa, vaan "pikkuvarikset".
Se, joka on nähnyt metsänpalon, se, joka on nähnyt tulileimun hyppivän oksalta oksalle, nähnyt liekin sytyttävän toisen, hän tietää samalla, miten herätys, henkinen liike käy läpi kansankerrosten. Mahtavasti kohisten kiitää virta eteenpäin; paikoin se valtaa kaikkein mielet ja kuumentaa ne valkohehkuun asti, paikoin se kohtaa sielunmaita, joihin ei innostuksen lämpö pysty. Silloin syntyy taistelu — tuli tahtoo eteenpäin, sen täytyy eteenpäin, mutta kylmä ja kosteus, sade ja usva sitä estävät, se lysähtää kokoon, se kiertyy mustiksi liikehtiviksi aalloiksi, se savuaa, tukahtumatta kohoo taas ja leviää leimuvahohteisena.
Niin myös kulki raittiusliike yli seudun, sillä välin kuin Timeon Tingbom istui rouva Luftin kapakan salissa, söi voileipiään, joi puolipullosiaan, pyyhkieli viiksiään, piti puheita kansantaloudellisesta väkiviinanhukasta ja mustasi Gertrud Björkin ja pastori Martinin mainetta. Niin kuohui innostus nuorissa sydämissä, sillä välin kuin kirkkoherra Henningson ja herrastuomari Jaksander istuivat pappilan verannalla vastakkain punssipöydän ääressä ja puhuivat ajan monista huonoista enteistä.
Suuri kokous pidettiin vapaakirkollisten huoneustossa, joka oli juuri "Luffin kapakan" takana vuoren puolella. Rouva Luftille oli suotu ilo katsella, kuinka kansa sinne tulvasi hänen ikkunainsa ohitse. "Senkin apinat", hän ajatteli halveksivasti, "matkia niiden pitää toisiaan. Siksi sinne mennään, että siellä on hieno herra puhumassa, mukamas." Aivan väärässä hän ei ollutkaan näin pahansuovasti tulkitessaan ihmisten heikkouksia. Moni meni kokoukseen vain tunnetun nimen, etevän puhujan houkuttelemana. Se syy oli kirkkoherrankin sinne johtanut. Hän istui aivan lähellä puhujalavaa ja hymyili miltei alituiseen, ei pilkallisesti, vaan ystävällisesti ja säälivästi, niinkuin isä hymyilee vallattomain lastensa leikkiä.
Vastapäätä häntä istui Gertrud kalpeana ja liikutettuna, mutta, kuten aina, hillittynä. Pastori Martin seisoi lavalla ja vaihtoi kuiskaten puhujan kanssa joitakuita sanoja. Salin etualalla olivat "Kanervakukkalaiset;" pää pään vieressä, nuorine, innokkaasti tähystävine kasvoineen he täyttivät penkit lähinnä lavaa. Siellä istui Eskil Svan, nyt pitkäksi, komeaksi nuorukaiseksi kasvaneena, miehekkäänä ja totisena hienoissa mustissa vaatteissaan; lähellä häntä oli Sverker Wetting, kehnona pukunaan kuluneet rippivaatteensa, kumaraselkäisenä ja leveäharteisena; mutta alakuloisten, syvälle painuneitten silmäin katse oli avoin ja kertoi rajuista taisteluista ja vaivalla saavutetusta, hauraasta voitosta. Sverker ei ollut enää pienessä kodissaan, missä köyhyys Wettingin juoppouden ja kivulloisuuden vuoksi alati majaili; hän oli työssä kalkkilouhoksella vuoren toisella puolen ja asui sikäläisten ihmisten luona, mutta oli nyt tullut ottamaan osaa kokoukseen.
Oli siellä vielä useampiakin Gertrudin entisiä koululaisia: Bartolomeus ja Hilarion Tingbom, jotka koko lapsuutensa olivat huojuneet kuritushuoneen, raittius- ja herätyskokousten välillä, pikku Britta Håf, jolle vasta käytäntö selvitti "sanan tekijäin ja kuulijain" erotuksen, ja monet muut heidän lisäkseen.
Heti nuorison takana, isän ja äidin välissä, istuivat Johannes ja Maria
Svan, kumpikin onnellinen hymy huulilla.
Svan itse näytti synkältä ja nyreältä; mieluinten hän olisi ollut menemättä kokoukseen; mutta kun Karolina sanoi, että se herättäisi pahennusta, jos lapset saisivat mennä yksin, sai se riittää tekosyyksi, jonka varjoon hän peitti harmistuneen uteliaisuutensa saada kuulla tunnettua kaupunkilaista puhujaa.
Salissa ei ollut ainoakaan sija tyhjänä, kun tämä astui lavalle ja alkoi esitelmänsä. Hän kääntyi enimmäkseen nuorten puoleen; heille hän kuvasi väkijuomain historiaa, heidän harteilleen hän laski taistelun raskaan taakan, heidän käsiinsä hän antoi voittoon johtavat aseet. "Teihin, nuoret, me luotamme, teille jokaiselle me, vanhat soturit, tahtoisimme lausua kuningas Kaarle IX:nnen sanat Kustaa Adolfista: ille faciet, s.o. hän sen tekee. Me vanhat olemme olleet uranaukaisijoita, vaivalla ja otsamme hiessä, masentumuksen ja tappioiden, pilkan ja ylenkatseen kohtaamina olemme tietä raivanneet; te, nuoret, olette työn päättävät voiman ja toivon merkin johdolla. Nyt on teidän päivänne, voiton päivä koittamassa! Nyt vasta, kun Ruotsin nuoriso on herännyt tietoisuuteen väkijuomain kirouksesta ja antaa avuksi taisteluun turmeltumattoman voimansa, iloisen rohkeutensa, nyt uskallamme toivoa menestystä. Meidän vanhain, meidän täytyy ennemmin tai myöhemmin vetäytyä syrjään, käsivartemme, vaikkei sydämemme, pettää. Te, nuoret, te kasvatte; aamunkoitteesta te saatte siirtyä nousseen auringon leimuvaan punerrukseen, ihmiset kuuntelevat teitä, uskovat teitä, niinkuin aina pettyneenkin, väsyneen, musertuneen vielä toki täytyy antautua kevään valon ja ihanuuden valtaan. Muistakaa, nuoret, se, muistakaa, mihin velvottaa se ylevä asema, mikä teillä on elämässä."