Niin hän puhui, ja hänen tummat, säteilevät silmänsä kulkivat kehottavina pitkin kaikkia noita nuoria kasvoja, joiden katse riippui hänen sanoissaan.
Tummana paloi puna Eskil Svanin kauniilla kasvoilla: profiili oli suora, ja pellavaiset hiukset valuivat raskaana suortuvana otsalle. Hänen ruiskukansiniset silmänsä loistivat ja kimalsivat kyynelten takaa, joita lakkaamatta niihin kihosi. Hänen mielensä oli tällä hetkellä kuin nuoren aseenkantajan, joka polvistuin, nöyrän ylpeänä ottaa vastaan ritarilyönnin. Kaikki, mitä "neiti" oli puhunut hänelle hänen lapsena ollessaan, kaikki neuvot ja opetukset, jotka tämä oli kylvänyt hänen sieluunsa, orastivat nyt täynnä kihisevää, kuohuvaa elämää. Niin, valon ritari oli hänestä tuleva, kuolemaan saakka hän oli taisteleva totuuden ja puhtauden puolesta Jumalan valtakunnan tulla; kaikin voiminsa hän oli taisteleva pahoja voimia vastaan, jotka olivat niin monta rakastetun isänmaan kotia hävittäneet ja niin monen naisen silmät saaneet itkemään. Hän tunsi itsensä niin riemuisan onnelliseksi tänä hetkenä, niin nuoreksi ja voimakkaaksi, ja kuitenkin oli hänestä kuin olisi hän voinut ääneen nyyhkyttää, niin hehkui ja kuohui hänen henkensä. "Auta, Jumala", hän huusi sisimmästään, "auta minua, Jumala!"
Silloin kohtasivat hänen silmänsä Gertrudin katseen. Tämä hymyili hänelle ja nyykäytti pari kertaa päätään, aivan kuin hän olisi lukenut Eskilin nuoren sydämen ajatukset. Eskilkin hymyili puolestaan, ja puna kohosi leimuvana otsaa tavotellen.
Puhujan vaiettua ja astuttua lavalta, kulki liikutuksen hyrsky läpi salin, ja sadat nuoret, voimakkaat kädet kohosivat raikuviin taputuksiin, vastustajain äänettöminä ja synkkinä vetäytyessä syrjään tai lähtiessä salista. Vain kirkkoherra säilytti leppoisan, säälivän hymynsä. Hän astui puhujan luo, puristi hänen kättään ja lausui muutaman kohteliaan sanan muodoltaan niin etevästä esitelmästä. Ei kukaan ollut voiva sanoa, että kirkkoherra antoi jonkinlaisen puolueellisuuden houkutella itseään olemaan epäkohtelias kuuluisaa vierasta kohtaan, joka pistäytyi hänen seurakunnassaan. Tulihan ihmisen sitä paitsi koettaa nähdä paras puoli kaikesta; niinkuin joka mitalissa on kaksi puolta, niin sisältyy harhaanmenneeseen intoiluunkin totuuden jyväsiä j.n.e.
Syntyi lyhyt keskustelu; useat puhujat lausuivat mielipiteensä, muiden muassa Eskil Svan, joka ensi kerran esiintyi julkisesti. Ulkonaisesti hän oli levollinen ja hillitty, mutta Gertrud, joka hänet niin hyvin tunsi, huomasi hänen silmäinsä tummasta loisteesta ja kuuli hänen muutoin eloisan äänensä kumeasta soinnusta, miten peloissaan ja mielenkuohuinen hän oli. Hän iloitsi kuitenkin Eskilin arvokkaasta esiintymisestä, ja hänen tekemänsä ehdotus: että pitäjän lähimpänä silmämääränä oli oleva työskennellä kapakan poistamiseksi, sai lyhyen keskustelun jälkeen yksimielisen hyväksymisen osakseen. Vastustajat vaikenivat, tai hukkui heidän "ei" sanansa nuorison meluisiin hyvähuutoihin.
Kokous loppui siihen päätökseen, että yleisen kansanäänestyksen kautta oli saatava kuuluviin kansan tahto kapakkaliikkeen pysyttämisen tai lopettamisen suhteen.
Sitten erottiin; pitkin teitä ja polkuja vaelsivat ihmiset kotiin päin; useimmat tunsivat, että jotain suurta ja hyvää oli tänä iltana saatu aikaan, mutta että vielä suurempia oli lähimmässä tulevaisuudessa odotettavana.
II.
Sinä iltana ei talollinen Svan puhunut sanaakaan vaimolleen ja lapsilleen. Ei liioin kukaan heistä uskaltanut sanoa mitään; hiljaisina he istuivat pöydän ympärillä ja söivät illallistaan, silloin tällöin heittäen aran, kysyvän katseen toisiinsa; kun isä oli tuollaisella tuulella, tuntui ilma niin tuskallisen painostavalta aivan kuin ukkosilman edellä. Hän vastasi vain hampaitten välistä mutisten, kun lapset sanoivat hyvää-yötä, ja Karolinan varalta oli hänellä vain äreä vastaus, kun tämä, heidän laskeuduttuaan levolle leveään aukivedettävään sänkyynsä, toivotti hänelle hyvää yötä ja levollista unta. Mutta pöytä- ja iltarukouksen hän toimitti tavallisella painokkuudella. Ääneen ja pontevasti hän luki: "vaikka minä antaisin ruumiini poltettavaksi, ja minulla olisi usko, joka vuoret siirtää, mutta ei olisi rakkautta, ei se minua hyödyttäisi".
Seuraavana päivänä näyttivät hänen kasvojensa rypyt vielä syvemmiltä ja synkemmiltä, ja hänen teräksensiniset silmänsä olivat ulkonevan otsaluun varjossa kuin kaksi myrskypilveä vuorenharjaa kiertämässä. Innokkaammin kuin koskaan hän hoiti toimiaan, kulki pitkin peltoja, piti huolta, että aura kunnolla iski kosteaan multaan, korjasi särkyneen vinttaustangon, sahasi puita ja kantoi ne itse keittiöön ja pesutupaan, missä Karolina ja palvelustyttö par'aikaa kevätpesua pesivät.