Kahden aikaan tulivat kaikki keittiöön syömään päivällistä, renki, piika, Eskil ja pikkusiskot, joilla tänään oli lupa koulusta. Pöytä oli katettu; vadista, jossa oli perunoita ja koljia, nousi pitkiä höyrypyörteitä, jotka suloisesti kutittivat työntekijäin nenää. Svan risti kätensä ja siunasi ruuan niin jyrisevällä äänellä, että kuuntelijain sydänpohja vavahti. Jumala suokoon, että vain ennättäisimme pistää hyvät ruuat poskeemme, ennenkuin isännän viha puhkeaa! Renki ja piika ahmivat niin nopeaan ja paljon kuin voivat ja vilkuilivat sillä välin varovasti isäntäänsä; mutta Eskil saattoi tuskin palaakaan niellä, hänhän tiesi mistä syystä ja keneen isä oli tyytymätön.
— Äiti, sanoi Svan äkkiä, pane pöydälle olutpuolikko, minua janottaa peltotyön jälkeen.
Ei kukaan vastannut, renki ja piika pelästyivät käskystä niin, että he suin päin upposivat lautasiinsa päästäkseen näkemästä, ja Karolina tuijotti hämmästyneenä herraansa ja mieheensä. Mitä kummia tämä merkitsi? Svan ei nykyään enää koskaan maistanut "väkeviä", paitsi juhlatilaisuuksissa, ristijäisissä, häissä ja hautajaisissa. — Hän ei edes tietänyt, oliko olutta lainkaan kotona.
— Etkö kuule, mitä sanon, vaimo! toisti Svan, anna tänne puolikko, minua janottaa työn perästä.
Renki nuoleksi suutaan, hänkin tunsi itsensä janoiseksi, pahemmin kuin koskaan, kun kuuli puhuttavan "puolikoista". Mutta mistä nyt tänään tuulee? Ei hän ollut koskaan Svanin kodissa saanut pisaraakaan "väkeviä", ja nytkö juuri hän joutuisi kiusaukseen, kun oli vähällä ruveta raittiiksi?
Karolina nousi, meni ruokasäiliöön ja tuli muutaman sekunnin päästä kädessä olutpuolikko, jonka hän asetti pöydälle miehen viereen.
— No, ja missä on korkkiruuvi, uppiniskainen vaimo?
Karolinan täytyi taas pyydettyä hakemaan.
Svan avasi nyt pullon ja kaatoi olutta laseihin itselleen ja Eskilille. Renki ei saanut pisaraakaan, miten halukkaasti hän suutaan nuoleksikaan.
— Juo, poika! sanoi Svan ilkeä ivanvirnistys kapeilla huulillaan, juo, se karkasee työn jälkeen.