— Niin Herra vei minut hornan syvyyteen ja minä näin siellä kalpean ja spitaalisen miehen vaivoissaan vääntelevän. Tunsin hänet ja kysyin: "kuinka olet tänne joutunut?" "Kiitos, Svan, että toimitit minut tänne. Joka on niin heikko, ettei voi omin neuvoin seisoa, hän kaatukoon — muistatko niitä sanoja?" "Muistan", vastasin minä, ja hampaani kalisivat tuskasta. "Niin, minä kaaduin, minä", sanoo mies, "ei kukaan ojentanut kättään, kaikki arvelivat niinkuin sinäkin, että tuollaiset raukat saavat mielellään kaatua. Kiitos, ystävä!" Ja mies nauroi niin, että helvetin sopet ja sokkelot vavahtelivat. Silloin ymmärsin, miksi minut oli tänne syvyyteen paiskattu, ja etten koskaan ollut sieltä ihmisten ilmoille pääsevä, jollei mies, jonka olin turmellut, myös päässyt. Ja minä aloin huutaa ja kirkua: "anna meille velkamme anteeksi!" Ja kun heräsin, olin toinen ihminen, vapahdettu syntinen, joka tunnustaa raskaasti rikkoneensa rakkaudenkäskyä vastaan. Tuolla istuu mies! hän jatkoi ja osotti Wettingin kokoonlysähtänyttä olentoa. Tuota veljeä en tahtonut tukea, tuollaisia heikkoja astioita halveksuin, siksi Herra minut nöyryytti ja musersi. Ja nyt huudan sen sijaan: pois kapakka veli Wettingin ja muiden heikkojen veljien tähden!
Läpi salin kulki liikutuksen hyrsky. Vaimot nyyhkyttivät ja pyyhkielivät silmiään; jotkut nuoret taputtivat käsiään; kirkkoherra ja Jaksander vaihtoivat katseita; jälkimäinen peitti kirjavalla nenäliinalla kasvonsa kätkeäkseen hymyn. Ihmeellistä, että näissä käytännöllisissä, voitonhimoisissa, itsevaltaisissa talonpojissa niin usein sai nähdä suorastaan narrimaisen mystillisyyden vilahduksia!
Mutta Svan ei kiinnittänyt huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtui. Hän istui vaiti, pää kumarassa ja katse kiinni permannossa. Tunnustus, jonka hän oli tehnyt oli vaatinut suuren uhrin hänen ylpeydeltään, ja vaikka hänen sydämensä sykkikin ilosta, tunsi hän itsensä väsyneeksi ja sisimmässään murtuneeksi.
Äkkiä nousi Wetting kesken urkuri-opettajan valtavia salakapakoimisen kuvauksia, kuinka muka hänen isänsä nuoruudessa jok'ainoa talonpoika petti valtiota j.n.e. Luurankomainen olento pistihe kiemurrellen esiin, horjui kuin poikki hakattava puu.
— Pois! hän huusi ja hapuili kädellään — — pois!
Hän näytti haluavan sanoa enemmän, kurkku työskenteli, niin että laihan kaulan jänteet pingottuivat ja ojentuivat, mutta hän ei saanut enempää sanotuksi. Hän vaipui raskaasti penkille, ja katseen kiilto sammui. Mutta hän oli saanut lausutuksi ajatuksen, joka kuin heijastuksena hänen elämänsä monista taisteluista ja tappioista vielä väreili hänen tympeissä aivoissaan ja antoi hänelle voimaa nousta vuoteeltaan ja tulla kokoukseen.
Tämän keskeytyksen jälkeen siirtyi ottelu yhä enemmän ja enemmän yli kokouksen säännöllisten rajain; vaimo, joka oli äänestämässä sairaan miehensä puolesta, ja jonka mielestä jo alkoi olla aika siirtyä puheista toimiin, nousi, niijasi varatuomarille ja sanoi:
— Pyydän nöyrimmästi, herra tuomari, että saisimme antaa äänemme.
— Heti, heti, eukkoseni, heti. Me vaan… Talollisella Petter
Petterinpojalla Hövekasta on puheenvuoro.
Hövekan Petter nousi. Vieritti suurta alahuultaan liikahuttamalla tupakkamällin toisesta suupielestä toiseen ja puhui hetken aikaa arvokkaalla äänellä kapakkaa ja "järjestelmää" vastaan. Hänen jälkeensä esiintyi muuan hänen vastustajansa, puhuen yhtä arvokkaana raittiutta vastaan, nimittäen sitä perkeleen sokaisukeinoksi, ja lausui lopuksi sen omituisen mielipiteen, että hän mieluummin muka näkisi lastensa tulevan juopuneina kapakasta, kuin olevan raittiusmielisiä tekopyhiä; se tie voisi kuitenkin johtaa syntien katumiseen ja siten pelastukseen, kun sitä vastoin ehdottomat eivät mielestään tarvinneet pelastusta lainkaan ja niin kuitenkin joutuivat kadotukseen.