Tähän ei ollut kellään mitään vastattavaa; raittiuden puoltajat joutuivat inhimillisen heikkoutensa uhreiksi: nauroivat vastustajain tyhmyyttä; ja ei-raittiusmielisetkään eivät pitäneet itselleen edullisena taputtaa käsiään viimeiselle puhujalle.
Kun vielä pari väritöntä lausuntoa oli annettu, oli ilmottautuneiden puhujain pitkä luettelo läpikäyty, ja juhlallinen hetki, jolloin äänestämisen kapakkaa vastaan tai sen puolesta tuli alkaa, lähestyi. Varatuomari, joka viimeisen puolitunnin oli näyttänyt veltolta, tempautui pirteäksi, piti pienen alustavan puheen, kuiskasi pari sanaa naapureilleen, rapisutti papereita, karisti kurkkuaan, sylkäsi, niisti nenäänsä ja huusi viimein, syvän hiljaisuuden vallitessa kuulijakunnassa, ensimmäisen nimen.
Lyhyt "ei" oli vastauksena esiinhuutoon. Nyt tuli taas nimi ja "ei". Nimismiehen kynä rapisi paperia vasten hänen kirjottaessaan nimiä; se olikin ainoa ääni, mikä huoneessa kuului, lukuunottamatta yhä nopeampia kysymyksiä ja vastauksia. Vaihtelevin äänilajein ne pisartelivat, kaikki nuo pikku sanat, joiden oli määrä päättää pitäjän ja väestön tulevaisuudesta. Milloin ne lausuttiin terävästi ja voimakkaasti, milloin ne tulivat heikkoina ja koristen vanhoilta, sopertavilta huulilta. Milloin helähti niistä nuoruuden täyteläinen, varma sointu, milloin taas julkisuuteen tottumaton naisen suu arasti ilmaisi, minkä ajatus voimakkaasti oli suunnitellut. Kirkkoherran kovaan "jaa" sanaan vastasi Svanin ja Hövekan Petterin vielä itsevaltaisempi "ei". Heti sen jälkeen luettiin Gertrudin nimi; välittömästi, kuin näkymättömän voiman vetämänä hän kääntyi pappiin ja katseli tätä, kaksi kertaa kiihkeästi ja pontevasti toistaen: "ei — ei!" Epämieluisa tuntemus, katumus värähti puistatuksena hänen lävitseen; miksi hän sen liikkeen teki, miksi hän noin katsoi kirkkoherraan? Oli kuin olisivat he tähdänneet toisiinsa paljastetuin miekoin, niin teräviksi hän tunsi sekä kirkkoherran katseen että omansa. Ja hänestä tuntui kuin olisi hänen sieluunsa syntynyt haava, ei kirkkoherran terävän katseen iskemänä, vaan alhaisen voitonriemuisen kostontunteen, joka hänessä itsessään kuohahti. — Kuin unessa hän kuuli äänten vihman ympärillään. Lotta Stålin pieni terävä ääni näpähytti käheästi: "jaa!" Lotta piti kiinni raittiudesta, "järjestelmästä", mutta ei millään muotoa tahtonut "poistaa" kestien pienoista kohtuudenryyppyä. Hanna Myhren jyrisevä altto päästi kuuluviin voimakkaan "ei" sanan, ja Emelie Lager ja Josefina Asp kuiskasivat arasti: "jaa". He olivat molemmat ankaran kirkollisia, heistä soti kerrassaan seurakuntakuria vastaan äänestää vastoin papin ja sielunpaimenen mielipiteitä.
Pari tuntia kesti äänestystä; lämpö kohosi salissa yhä suuremmaksi, tympeä ilma, levottomuus ja mielenliikutus kuumetti kasvot, ja silmät paloivat uteliaasta innosta.
Ulkona alkoi keskipäivän kirkkaus sammua, auringonsäteet lankesivat vinoina, ja varjot ryömivät vuoren juurelle. Tupasissa ja taloissa istuivat vaimot odottain pata tulella ja päivällispöytä katettuna; ei ollut heidän muistiinsa ollut niin pitkää kunnankokousta.
Äkkiä kuului remuavaa sorinaa käräjätuvalta, se kasvoi kasvamistaan, yksityisiä huutoja kuului maantielle asti, ovet avattiin, ihmiset virtasivat ulos, kaikkien piirteissä oli liikutuksen ilme, ilo leikki vanhain kasvojen uurteissa, kyynelet kimalsivat nuorissa, säteilevissä katseissa. "Eläköön, eläköön!" huusivat iloiset äänet, hatut ja nenäliinat viuhtoivat ilmassa. "Hän auttoi kuitenkin", sanoo vanha sairasjalka mies ja ristii kätensä, "kiitetty olkoon Hänen nimensä!" "Nyt on seutumme vapauden tyyssija!" huutaa Eskil Svan ja heilahuttaa lakkiaan päänsä päällä. Ja punastuen kohtaa hänen katseensa tyttösen ruskean silmäparin, joka koko ajan on etsinyt Eskilin katsetta, mutta arasti kääntyy pois, kun etsimänsä tapasi.
Iloiset, onnelliset ihmiset kiiruhtivat koteihinsa kertomaan suurena uutisena, että kylän kapakka, joka niin kauan on ollut väestön elämää myrkyttämässä, on tänä siunattuna kevätpäivänä äänestetty pois suurella äänten enemmistöllä.
Sunnuntairauha ja pyhäpäivänilo vallitsee koko pitäjässä. Ei koskaan, siltä tuntuu kotiin kulkevista ihmisistä, ei koskaan ole ilma välkkynyt niin läpikuultavan sinisenä Ljungbergin huipulla, ei koskaan ole avaruus ollut korkeampi tai leivon sävelet leijailleet niin laajoja kaaria. Kuule, miten pikku laulaja visertää, se on näkymättömäksi häipynyt ilman sineen, piiloon kuin sydämen syvimmät riemunhelkähdykset. Aavana, loppumattomana leviää lakeus; on kuin se tänään olisi suurempi kuin konsanaan, ääriä vailla kuin rakkauden ajatukset. Vuoret ovat kuin siirtyneet kauemmaksi, on kuin keinuisivat niiden pehmeät aaltoviivat rytmeinä, kuin kajahtaisi riemunsävel huipulta toiselle.
Kaikki on onnea ja toivoa ja voitoniloa, ilmassa helähtelevät nuoruuden ja kevään fanfaarit. Siltä ainakin tuntuu niistä kahdesta, jotka suurelta tieltä ovat pujahtaneet polulle, vuoren juurelle, missä he käsi kädessä viivyttelevät niin kauan kuin kotona odottavalta isältä ja äidiltä suinkin uskaltavat. Hetken tunnelma palaa jalona huumeena nuorukaisen sydämessä, hän on unohtanut kaikki päätöksensä välttää Brittaa, uhrata oma onnensa ja vain työskennellä Jumalan viinimäessä, hän on unohtanut kaiken tänä kevätriemun siunattuna hetkenä, joka on vallannut koko hänen sielunsa. Hän on niin nuori, niin riemuitsevan onnellinen. Hänen ruiskukkasilmänsä kimaltavat, väreilevän katseen etsiessä rinnalla astelevaa tyttöä, ja ennenkuin hän on ennättänyt tointua, on hän tunnustanut rakkautensa ja kysynyt, tahtooko Britta olla hänen sydämensä ystävä. Ja Britta punastuu yhä syvemmin ja luo maahan katseensa, huulten hiljaa liikahtaessa. Eskil ei kuule, mitä hän sanoo, mutta Brittan ujona säteilevästä hymystä hän ymmärtää sen suostumukseksi. Niin hän sen olisi joka tapauksessa ymmärtänyt, vastasipa tyttö miten tahansa, näyttipä miltä tahansa; sillä jo ammoin ilmaisivat Brittan ruskeat, lempeät silmät hänen nuoren sydämensä salaisuuden. Silloin kietoo Eskil kätensä tyttönsä uumille ja kuiskaa:
— Britta sinä! Se ennustaa hyvää tulevaisuutemme varalta, että vannoimme uskollisuutta tänä päivänä!