— Vai niin? Mitä huhuja? ihmetteli kirkkoherra, huolettoman alentuvasti hymyillen, en ole niistä kuullut.
— Vai ette — Niin…
Ja nyt laukesivat suutarin kielen siteet. Tulvehtivalla innolla hän kuvasi koulun turmelusta Gertrudin ajalla, kuinka lapset saivat lukea raittiuskirjotuksia katkismuksen ja raamatun asemesta. "Ja mitä hyötyä siitä on, arvoisa kirkkoherra? Vetoan koko konsistoriumiin, mitä hengellistä siunausta voi heillä olla raittiuskirjotuksista hädän ja surun hetkinä?" Sitten hän kuvasi "Kanervakukan" turmelevaa vaikutusta nuorison siveyteen. "Yhteen-, kahteentoista, niin jopa kahteen, kolmeen öisin ne ovat yhdessä, pojat ja tytöt, ja sen nyt tietää jokainen, miten käyttäydytään, kun eri sukupuolet ovat yhdessä noin sopimattomalla ajalla." Ja lopuksi hän teki samanlaisia inhottavia viittauksia, joita oli kirjeissäkin.
Kirkkoherra tunsi polttavaa halua potkaista pienen kirkuvan suutarin ulos, jonka katse kipinöitsi terävänä kuin hänen nenänsä, mutta siitä huolimatta hän halukkaasti kuunteli puhetta.
— Niin, tuo oli myös kirjeessä, keskeytti hän viimein, niin että nyt ymmärrän teidän valehdelleen minulle.
— Valehdelleen! huudahti Tingbom, panematta huomiota kirkkoherran ajatusjuoksuun, te voitte itse kysyä pätevämmiltä kuin minä, eivätkö ole asiat niinkuin sanon. Kysykää herra ja rouva Luftilta, jotka ovat ottaneet lapsensa koulusta pois ja panneet ne kaupungin alkeiskouluun! Kysykää Svaneilta — ottakaa selvä opettajan suhteesta Eskil Svaniin. Minä sanon teille jotain — ja hän tuli aivan tuttavallisesti kirkkoherran kirjotuspöydän luo asti ja jymähytti siihen nyrkkinsä — on todisteita siitä, että hänellä ja Eskilillä oli lemmenkohtaus koululla kello yksitoista illalla. Minä ja kaksi muuta asianymmärtävää henkilöä näimme sen itse — näimme, kuinka he seisoivat kuhertelemassa ja tassua paiskaamassa koulun edustalla myöhään yöhön. — Omin silmin sen näimme.
Ja suutari vetäytyi taaksepäin ja osotti juhlallisesti pieniä teräviä silmiään, jotka näyttivät katseen katalaa myrkyllisyyttä aivan käpristyvän.
— No, no, ajatelkaapa vähän, mitä syytöksiä tässä laskettelette! huomautti pappi ankarasti. Mutta häntä ahdisti yhä äskeinen halunsa potkaista Tingbom ulos ovesta ja sama tarve tyydyttää kiusallista uteliaisuuttaan.
— Laskettelen! Vaikka se olisi viime sanani, arvoisa kirkkoherra! Ne katselivat toisiaan kuin kyyhkyspari ja puristelivat toistensa kättä aivan talon nurkalla, kun minä ja pari ystävääni palasimme kotiin päivätöistä. Silloin ne vetäytyivät nurkan taa —ja mitä sitten tapahtui, sitä minun ei tarvinne mainita tässä pyhässä paikassa, herra kirkkoherra!
Näin sanoen Tingbom peräytyi vielä kauemmas ja kumarsi kirkkoherralle levitetyin sylin ja ujosti maahan luoduin katsein.