Rouva katsoi syrinkarin Göstaan persoonallisesti loukkaantuneen näköisenä, mutta hän ei voinut olla mainitsematta Göstan ja Karinin nimeä — niin lyhyesti ja epäkohteliaasti kuin uskalsi.
Sitä kohteliaammin kumarsi Gösta, ojentaen kätensä nuorelle tytölle.
— Me tapasimme kai äsken, hän sanoi ystävällisesti ja veitikkamaisesti hymyillen, olitte kai, neiti, kuten minäkin, kaunista auringonlaskua ihailemassa.
Karin hymyili hämillään, hänen huulensa avautuivat puoliksi epäselvään myöntymykseen, ja hän kumarsi päätään. Sillä välin hän ajatteli: "miten hyvältä ja iloiselta hän näyttää! Mitenkähän olisi tuntea jotain sellaista itsessään, uskaltaa puhua ihmisten kanssa ja rohjeta uskoa, etteivät he meitä halveksi? En ymmärrä sitä — elämä mahtaa silloin olla helppoa."
Ja hän katsahti Göstaan omituisen kysyvin, anovin katsein; katsetta ei Gösta ymmärtänyt, mutta se piti kauan perästäpäin hänen mieltään liikkeessä. Ei, kaunis ei nuori tyttö ollut kalpeine kasvoineen ja pitkulaisine, verhottuine silmineen, mutta hän oli enemmän, hän oli ilmava kuin liituvärimaalaus, kepeä ja arkaliikkeinen kuin päiväkorento, häntä ympäröi mystillisyys, hänen silmissään oli "kaksoiskatse", toinen, joka näki ulkonaiset esineet, ja toinen sen takana, joka oli täynnä miettivää ajatusta ja unelmia.
Hieno- ja kalpeakasvoisen, hentojäsenisen nuoren tytön koko olemuksessa oli niin paljon säätyläistä, että ehdottomasti tuli kysyneeksi: "ken hän on, kutka ovat hänen vanhempansa?"
Kohtaloa olikin hänen menneisyydessään, kohtalo häntä odotti tulevaisuudessa. Niin, hän oli omituinen pikku olento; juuri sellaisena kuin Gösta oli nähnyt hänet illan ja nummen salaperäisyyden ympäröimänä, sellaisena hän myös hänen muistiinsa kohosi, kuin maalaus, pehmein hillityin värein. Ja hänestä tuntui sillä hetkellä, ettei häikäisevän kaunista, loistavasilmäistä Estridiä enää ollut hänelle olemassa. Mistä tuo säe johtuikaan hänen mieleensä:
"sun huuliesi hymy sieluni vangitsi"?
Niin, tytön hymyily oli ihmeen kaunis; sekin muistutti hänelle hänen sisartaan Elmaa. Hänen oli tullut tavaksi, niin pian kuin joku nuori tyttö häntä miellytti — ja se tapahtui usein — huomata yhtäläisyyksiä tämän ja sisaren välillä. Rakas pikku Elma — miten hän kaipasi kotiin, miten paljon hänellä oli kertomista äidille ja sisarelle, ja miten paljon hekin olivat keränneet leikin ja puheen ja avomielisen haastelun aiheita!
Ja Gösta vuoroin lauloi ja vihelteli, ajatellen, miten hauska oli jälleen tavata äitiä ja sisarta, ja miten hupaisiksi muodostuisivat hänen iltakävelynsä, jos hän tutustuisi pieneen suloiseen pikkukoulun opettajattareen ja saisi hänet seurakseen.