Mutta Karin oli, jätettyään jäykät jäähyväiset papinrouvalle ja Estridille, lähtenyt pappilasta ja kulkenut maantielle. Hän tunsi itsensä niin alakuloiseksi ja surulliseksi, eikä hän kuitenkaan voinut olla hymyilemättä, niin, jopa naurahtamatta pariin kertaan. Papinrouvan hommat lehtimajan luona eivät olleet päässeet häneltä huomaamatta; hän oli nähnyt, että teepöytä oli sinne katettu, ja että rouva Henningson kiiruhti sinne, asettui lehtimajan suulle ja levitteli niin paljon kuin mahdollista itseänsä verhotakseen pöydän Karinin mennessä pihan poikki. Miten rakastettava ja vieraanvarainen pappila! Mutta matkan joutuessa sammui hymy hänen huuliltaan, ja pitkulaisten silmäin salaperäiseen "kaksoiskatseeseen" tuli tumma, katkera ilme.
— Etteivät voineet tarjota minulle edes kupillista teetä, olenhan kulkenut lähes penikulman pienen kurjan nälkäpalkan tähden, ja heillä oli pöytä katettuna eivätkä kutsuneet minua levähtämään. Oi, miten ilkeitä, sydämettömiä ihmisiä, Jumala kerran…
Hän hillitsi äkkiä ajatuskulkunsa, ja kova piirre pehmeni..
— Katkera, uhkamielinen, kapinoiva sydän, etkö koskaan taivu! Oi, jos olen näin kova ja paha, en saa enää tavata äitiä. Hän oli antanut kaikille anteeksi, ja hän sanoi, että ainoa tie rauhaan on anteeksiannon — kaikille on anteeksi annettava — kaikille. Oi jospa voisin, jospa voisin olla tuntematta elämää ja ihmisten pistoksia. Tuota nuorta herraa — miten ystävällinen ja herttainen hän oli — häntä tahdon ajatella; onkohan hänen äitinsä elossa — voi, ei ole silloin vaikea olla iloinen — minäkin olisin, jos minulla vain olisi joku, jota rakastaa, joku, joka olisi minun. Mutta onhan minulla pienokaiseni, voi, heille tahdon koettaa elää niinkuin Gertrud; jospa vain voisin.
Mutta kuta lähemmä kotia hän tuli, sitä hitaammiksi kävivät askelet, sitä surullisemmiksi ajatukset. Auringonlaskun rusko oli vaihtunut elokuun-illan hämäräksi; taivaanrannalla viipyi vielä heleänpunainen juova, mutta tähti toisensa jälkeen tuikahti haaleaan avaruuteen, joka korkeana ja äärettömänä kaartui lakeuden yli. Oli tullut se hetki päivästä, jolloin ajatukset käyvät suuriksi ja vapaiksi, mutta myös sanomattoman alakuloisiksi, aivan kuin kahlehtisi niitä kaikki se kaiho, joka päivän ja yön kättä lyödessä luonnon povesta nousee.
Rinteellä, suuren vuoren varjossa, hiukan matkaa maantiestä, joka pyyhkäisee siitä ohi kaupunkia kohti, kohosi pieni koulutalo yksinäisenä ja synkkänä. Naapureita ei ollut lainkaan. Metsä reunusti taloa kolmelta puolen, mutta neljänneltä oli ihana näköala yli seudun, ja suoraan vastapäätä pientä porstuaa näkyi kaukaa salaperäinen satuvuori — Månberg, tasangolla lepäävä sfinksi; elokuun kuutamon punakellertävän, lämpimän hohteen valaisemana se antoi koko seudulle oudon, troopillisen leiman.
Sellaisina iltoina oli kaunista koulutalolla; tenhoisaa oli istua portailla ja nähdä kirkkojen tornihuippujen ojentautuvan avaruutta kohti ja kuulla juhla-aaton kellojen sävelten värähdellen liitävän seudun yli ja seurata illan ihmeellistä värileikkiä pitkin vuoria ja lakeutta.
Mutta synkkä, sanomattoman synkkä ja kaihomielinen saattoi tämä ihana, yksinäinen luonto myös olla; ihmissydämen sykintää kaipasi kuulla, rakasta ääntä halusi korva kuunnella, kun metsän tummuus ja vuoren salaperäiset äänet ja yön suuri yksinäisyys alkoivat pelottavan haastelunsa.
Pieni talo oli, niinkuin sielläpäin sanottiin, "valettu", se on, se oli rakennettu vierinkivistä, joita oli runsaasti saatavana näillä seuduin, ja liitetty kokoon savella ja sitten kalkittu päältäpäin. Siinä oli kouluhuone porstuan toisella puolen ja toisella opettajattaren kaksi pientä suojaa: keittiö ja makuukamari. Täällä oli lattiaveto turmellut Ingrid Medinin nuoren terveen ruumiin. Nyt oli pantu levyn palasia rakojen kohdalle, ja kouluneuvosto oli toimittanut kylmimmän ulkoseinän laudotetuksi. Mutta kyllä saattoi tapahtua vieläkin, että kun marraskuun tuulet vinkuivat, niin pullistuivat seinäverhot edes takaisin sohvan yläpuolella, jolla opettajatar nukkui.
Täällä oli Karin Blom kuitenkin asunut äitinensä kaksi vuotta ja köyhyydestä ja kieltäymyksistä huolimatta ollut onnellinen työstään, onnellinen äidinsydämestä, mihin paeta, kun elämä ja ihmiset kiusasivat. Mutta nyt hän oli yksin, nyt ei ollut ketään, jonka luo mennä. Äiti lepäsi kaukana kirkkomaalla, eikä Karinilla ollut varaa palvelustytön pitämiseen, oli ilmankin vaikea tulla toimeen vain kolmensadan kruunun vuotuisella palkalla.