Miten kumman teräviltä ja pelottavilta kuuluvat kaikki äänet, kun yksin ja alakuloisina tulemme tyhjään kotiin! Miten kovasti avain raksahti lukossaan, Karinin avatessa ovensa, miten oudosti kaappi poukahti, kuinka Karin säpsähti, kun kissa jymähti lattialle uunilta ja naukuen tuli häntä vastaan. Hän huokasi, kumartui ja silitti pari kertaa sen selkää. "Pikku Mirri parka", hän kuiskasi niin valittaen, kuin olisi silittänyt omaa sairasta sydäntään eikä tyytyväisenä kehräävää kissaa.
Jos hän olisi ollut onnellinen, jos hänellä olisi ollut äitinsä vielä elossa, olisivat he molemmat nyt istuneet porstuaan yhdessä katsomaan illan ihanuutta, nähneet, kuinka uudenkuun kehrä ilmavana ja kimaltavan kirkkaana loisti vuoren yllä, kuin olisi se näkymättömästä rihmasta riippunut avaruudessa, ja kuunnelleet ruisrääkän yksitoikkoista ääntä ja kaislakertun salaperäisiä säveliä pienen sisäjärven rannoilta. Mutta nyt hän pelkäsi kaikkea tätä kauneutta, josta hän niin usein oli nauttinut käsi äidin kädessä, pää painettuna hänen rintaansa vasten. Hän ei tahtonut mitään nähdä, mieluinten ei mitään ajatellakaan. Itku nousi kurkkuun, kaipaus sydämeen, ja hänen täytyi molemmat tukehuttaa.
Hän sytytti tulen lieteen ja pani teeveden kiehumaan, ja sillä välin hän lakkaamatta lauloi iloisia, vallattomia laulusia. Tra-la-la, tra-la-la, kajahti kylmä, sortunut ääni niin omituisen viiltävästi ja värittömästi. Itsepintaisesti hän piti päätään ikkunasta poispäin käännettynä, otti esiin teekupin ja vähän leipää kulmakaapista ja katseli tarkoin, mitä hänellä oli kädessään. Mutta kuutamo ja valoisa vuori ja kalpeat, tuikkivat tähdet houkuttelivat ja vetivät puoleensa hänen ajatuksiaan, aivan kuin hän olisi kaivannut rakkaitten sävelten kaikua, mutta ei olisi tohtinut niitä kuunnella sen vuoksi, että ne olisivat sielussa myrskyn herättäneet.
Mutta äkkiä oli, kuin olisi viulunkieli poikki särähtänyt; laulu katkesi kiivaasti omituiseen ääneen, joka oli kuin huutoa ja itkua. Tyttö parka ei kyennyt enää taistelemaan, hän hellitti arkiaskareistaan, joihin oli suonenvedontapaisesti tarttunut, ja antautui kokonaan rajuun, esiinmurtautuvaan mielenliikutukseensa. Hän vaipui tuolille ikkunan luo — äidin tuolille, jolla tämän oli tapana istua kuutamossa — nojasi leukaansa käsiinsä, ja kyynelten vieriessä poskia, ruumiin värähdellessä nyyhkytyksistä, istui tunnin toisensa jälkeen ja silmäili yötaivasta alakuloisesti kaipaavin katsein.
Mieron tie on riemuton…
Kera valkojoutsenten
Sinun luokses mielein on,
hän toisteli moneen kertaan — niin — niin — mieron tie on riemuton — miten voivat sanat niin heijastaa sielun yksinäisyyttä?
Ja hänen tuskansa ja kaipauksensa kasvoi rajattomaksi, äärettömäksi. Ja kuta syvemmälle hän siihen vaipui, valtasi hänet suloinen vapautuksentunne. Kaikki pieni haihtui, kaikki, mikä oli kiusannut ja vaivannut, papinrouvan epäystävällisyys, Estridin ylimielisyys; hänestä tuntui kuin olisi hän seisonut ijäisyyden edessä, sen ihme sulki hänet syliinsä niin outona, niin voimakkaana, että hän tuskin tiesi, riemuako vaiko tuskaa hän tunsi. "Äiti, äiti!" hän nyyhki ja ojensi molemmat kätensä, kasvojen vääntyessä kiihottuneeseen hymyyn. "Tule, tule — tule tähdistä, vie minut luoksesi!"
Äkkiä hän kääntyi kiivaasti: hän oli pimeydessä näkevinään näyn, äiti oli seisovinaan pöydän luona, juuri sellaisena kuin milloin hän järjesti aamiais- ja illallisateriaa. Mutta näky katosi heti, kun hän sitä tarkasteli, ja huone jäi tyhjäksi ja pimeäksi ja autioksi.
Karin nousi; tuska oli tehnyt kasvot jäykiksi ja koviksi. Hän sytytti tulen, veti alas kaihtimen ja kävi levolle.
Mutta kesti kauan, ennenkuin hän nukkui. Aamuun asti, kauan sen jälkeen kuin maalaistalojen kukko oli kiekaissut ja auringon ensi säde pilkistänyt vuorenharjujen takaa, kuului yksinäiseltä vuoteelta huokauksia ja puoliksitukahtuneita nyyhkytyksiä.