VII.
Kesä lähestyi loppuaan. Kanervakangas tummeni, marjat loistivat pihlajoiden latvoissa, ja varjot vuoren juurella — varjot, jotka jo silloin sinne levisivät, kun aurinko vielä tulena paloi yli koko taivaanrannan — kävivät pimeiksi ja pelottaviksi syyskesän iltoina. Metsä oli hiljainen, ja hiljainen oli lakeuden yli kaartuva avaruus; kevään elämästä, järvet ja vuoret, pensaat ja puut täyttävästä riemuisasta laulusta kuului vain silloin tällöin heikko jälkikaiku, murhemielinen sävel, arka viserrys. Leivo, jonka liverrystä vielä heinäkuussa oli saatu kuulla, oli poissa, kurjet ja sorsat olivat suurin parvin kiitäneet etelään, lakeuden lampareista ei enää kuulunut taivaanvuohen soinnahduksia eikä kaislakertun alakuloisia säveliä. Ja teeret ja metsot ja muut metsän pysyvät asukkaat olivat jo ammoin lopettaneet lemmenleikkinsä ja miettivät pimeinä syys-iltoina nyt alkavaa elämän vakavuutta. Vain kotivarpunen visersi yhtä iloisesti kuin tavallisesti, ja kirkontornien naakat kirkuivat ja räkättivät, odottain kylmän ja myrskyn tuloa, ennenkuin luopuivat ylhäisestä asemastaan.
Gösta ja Karin olivat kesän kuluessa useita kertoja tavanneet pappilan ja koulutalon välisellä tiellä. Kohtaamisesta sopimatta he olivat molemmat salaisesti toivoneet tapaavansa, jos sovittivat niin, että kulkivat tietä juuri auringonlaskun aikaan — ja heidän laskunsa pitivät tavallisesti paikkansa. Karinin tuttavuus oli jälleen luonut Göstan mieleen sopusointuista iloisuutta, joka oli hänen oikea luontonsa, mutta jonka hänen ikävystymisensä pappilaan ja Estridin kiusottavan kylmä ja levottomasti kiihottava olento oli saanut teloiltaan. Hän oli onnellinen Karinin tuttavuudesta; hänen seurassaan Gösta saattoi olla oma itsensä, samanlainen kuin äidin ja sisaren, se on, puhua, kertoa ja filosofoida ja tuntea kuulijan ymmärtäneen hänet, mikä ei koskaan tapahtunut pappilassa. Sen ihmiset puhuivat toista kieltä kuin hän; he pitivät toisiaan, molemmin puolin, ahdasmielisinä.
Toisin oli Karinin; hän oli pieni "nykyajan nainen", hän oli perehtynyt kaikenmoisiin kysymyksiin, ainakin hän aina kuunteli huvitettuna Göstan kertomia ja kehitteli viisaita mietteitään puheenaiheen johdosta.
Oikeastaan vain Gösta puhui, ja tyttö kuunteli hieno puna poskillaan, kohottaen katseensa puhujan kauniisiin, vilkkaisiin kasvoihin. Mutta sitä ei Gösta itse huomannut: "niin älykäs tyttö", hän ajatteli monta kertaa, yksinäisyydessä muistellessaan heidän keskustelujaan, "on tosiaan hauska puhella hänen kanssaan. Hän on toden totta ollut kuin keitaana tässä aineellisuuden ja arkisuuden erämaassa." Eikä hän niin väärässä ollutkaan; oli hauska puhua Karinille, sillä tämä ymmärsi, mikä ehkä onkin suurempi ja ainakin harvinaisempi taito kuin puhuminen, tuo taito seurata, kuunnella, eikä vain pintapuolisesti, hajamielisesti, vaan koko sielulla, niin että se houkuttelee esiin puhujasta hänen hienoimpansa, sisimpänsä, ilman että tämä itse sitä huomaa.
Mutta saattoi tapahtua, että kun Karin tuli kotiin ja leuka käteen painettuna istui ikkunan luona, tuijottaen taivasta ja kuunnellen heidän, Göstan ja hänen, keskustelujensa jälkikaikua, hän tunsi pienoisen pettymyksen jäähdyttävän mieltään. "Miten hän puhui äidistään ja sisarestaan", hän ajatteli, ja pienen lempeän Karinin kovetti äkkiä heräävä arvostelun henki — "miksi täytyy minun aina olla vaiti, miksi en minä voi puhua omastani, minun tunteistani, minun… Minullahan on ollut niin paljon tunteita — ja niin paljon ajatuksia — ja niin paljon kärsimystä — en koskaan voi kertoa siitä — kuuntelen vain muita. Kuuntelen elämää — mutta kuljen kuin uneksiva, enkä voi mitään sanoa."
Ja hetkinä, jolloin hän oli katkera ja epäluuloinen itseään kohtaan, hän veti esiin sisimmästään kaikki kätkemänsä synkät muistot, pettymykset ja rauenneet toiveet, ihmisten aikoja sitten singahuttamat epäystävälliset sanat, sydämettömyyden, jolla häntä oli kohdeltu. "Hänkin katsoo sinua olkainsa takaa, hän, niinkuin kaikki toiset, sinä olet köyhä, tietämätön pikkukoulun opettajatar, sinä olet avioton lapsi, isätön, äiditön, yksin maailmassa — miten luuletkaan, että hän, joka on niin hieno, niin kaunis, niin sivistynyt, välittäisi sinusta sen enempää kuin pienestä muurahaisesta, jonka hän tiellään tapaa ja polkee kuoliaaksi. Jos sanallakaan mainitsisin hänelle itsestäni ja kaikista kärsimyksistäni ja taisteluistani, hän kyllästyisi ja kääntäisi minulle selkänsä."
Mutta sitten tapahtui, että kun he muutamia päiviä sen jälkeen tapasivat, niin Gösta sanoi heidän tervehdittyään:
— Oikein häpeän, että viimeksi puhuin niin paljon itsestäni ja omista oloistani. Mutta katsokaas, on nyt kerta kaikkiaan niin, että kun pääsen puhumaan äidistä ja siskosta, niin joudun kiusaukseen puhua koskaan lopettamatta, kun nimittäin huomaan saaneeni ystävällisen ja huvitetun kuulijan — ja sellainen olitte te, ainakin tuntui minusta siltä. Vai ehkä olittekin vain kohtelias ja katsoitte sormien läpi parantumatonta lörpöttelijää?
Ja hän katseli tyttöä, huulilla veitikkamainen ja voitonvarma hymyily, joka puhui kokonaan toista kuin viimeiset sanat.