— Ei — ei — Karin vastasi innokkaasti ja totisesti. Hän tunsi miltei pistoksen omassatunnossaan, kun hän ajatteli todella olleensa hiukan pahoillaan Göstalle.
Gösta tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja sanoi hiljaisesti:
— Ymmärrättekö, että harvoin, hyvin harvoin noin avonaisesti puhun jonkun kanssa, kuin tosiaan teidän kanssanne puhuin?
Ja hän loi Kariniin katseen, joka sai tämän värisemään — riemustako vai tuskasta, Karin ei tietänyt itsekään.
— Elävätkö vanhempanne? Gösta kysyi hetken vaitiolon jälkeen ja päästi irti hänen kätensä.
— Äitini on kuollut, vastasi Karin lyhyesti.
— Oi — vai niin, äidin kadottaminen mahtaa olla hirmuista — en tiedä, kuinka sen surun kestäisin. Entä isänne, elääkö hän?
— Ei, oli Karinin lyhyt vastaus.
Syntyi hetkeksi viileä, hämillinen vaitiolo heidän keskensä.
— Ei! huudahti Karin kiivaasti, en voi valehdella. En tiedä, elääkö isäni vai onko kuollut, — en ole koskaan häntä tuntenut — en edes tiedä hänen nimeään.