Hän ei punastunut sitä sanoessaan; mutta katse synkistyi, ja hän puristi huulensa yhteen ylpeässä tuskassaan. Mutta Göstan kasvoille lennähti puna, ja silmät kostuivat mielenliikutuksesta.
— Ah, antakaa anteeksi, hän kuiskasi epävarmasti, ei minun tarkotukseni ollut…
— Ei teidän tarvitse pyytää anteeksi. Ei se ole mitään sellaista, jota häpeisin. Rakas äiti parkani oli onneton, jalo nainen, joka — Mutta hän ei koskaan maininnut sen nimeä, joka hänet teki onnettomaksi — en koskaan saa tietää, ketä minun on kiittäminen elämästä — mikäli siitä kiittää tulee — lisäsi hän vielä matalammin.
Gösta ei tietänyt, mitä sanoa tai tehdä. Hän tunsi itsensä kömpelöksi ja saamattomaksi tämän kätketyn tuskan ehdottoman purkauksen edessä. Ja kuitenkin oli hänestä kuin olisi rinta tahtonut haljeta osanotosta ja lohdutuksen halusta.
— Toivoisin, hän sanoi epäröiden, tahtoisin — että oppisitte tuntemaan äitini — häneltä saisitte rakkautta.
— Ei, keskeytti Karin, sitä en voisi — äitini kuolemasta on kulunut vain puoli vuotta — haava on liian verinen — ehkäpä tulee muutos — mutta nyt — jo sellaisen äidin näkeminen kuin teidän…
Ja hänen äänensä värähti, ja hän katsoi Göstaan suurten kyynelten sumentamin silmin.
Gösta halusi tarttua hänen käteensä, mutta tyttö veti sen pois arasti ja tuskallisesti hymyillen.
Siitä päivästä asti punoutui ikäänkuin joukko hienoja lankoja Karinin ja Göstan välille, ja tapahtui usein, että näitä näkymättömiä lankoja pitkin ajatukset lentelivät edes takaisin, pappilasta pieneen koulutaloon vuoren rinteellä ja sieltä taas pappilaan.
Ja Karinin sydänsynkeyteen valahti onnenaavistusten hohde, kalpea ja vieno kuin idän ensimmäinen koitteenväreily, mutta myös kielin kertomaton suloisessa, värähtelevässä kaipuussaan. Hänen elämänsä kiusanhenget, epäilys ja masentumus, väistyivät — ehkä ne vain piiloutuivat, sitten sitä lujemmin kiinni tarttuakseen — mutta hän ei niitä enää nähnyt, hän alkoi taas hymyillä, hän alkoi sietää katsella tähtitaivasta ja illan kauneutta ja kuun hivelevää loistetta lakeudella tuntematta sielua tukahuttavaa tuskaa ja kaihoa.