Ja kun kirkkoherra, joka tyytyväisyydekseen oli huomannut, että hänen pojille ensi tunnin jälkeen antamansa ojennus oli kantanut Göstan hyväksi hyviä hedelmiä opettajan ja oppilasten verrattain rauhallisen suhteen muodossa, kysyi ensinmainitulta, halusiko hän tulla takaisin seuraavana kesänä loppuun suorittamaan menestyksellä alettua työtään, vastasi Gösta myöntävästi, mitä hän ei olisi tehnyt, jollei kaukana metsänrinteessä olisi asunut pieni, hieno, kalpea tyttö, jonka tie niin usein johti pappilaan päin.
Ja kun Gösta eräänä aamuna istui kirkkoherran kuluneilla, huojuvilla rattailla vanhan Brunten vetämänä, jossa vain silloin oli jonkinmoista eloisuutta huomattavissa, milloin se pelästyi maitoastioita tai tiellä makaavia paperipalasia, tunsi hän mielensä täyttyvän pelkillä iloisilla ja toivorikkailla ajatuksilla: valoisilla muistoilla kuluneesta ajasta, kärsimättömällä kaipuulla tavata taas äitiä ja sisarta ja puoliksi epäselvillä tulevaisuudenunelmilla, jotka lähinnä pyörivät seuraavan kesän ja sen kirjeen ympärillä, jonka hän aikoi kirjottaa Karinille heti kotiin saavuttuaan.
Syksyn mukana sattui kaikenlaisia muutoksia. Per ja Svante lähtivät kaupunkiin ja alkoivat koulunkäyntinsä; Estrid matkusti ulkomaille täydentääkseen kieli- ja maalaustaitoaan; kirkkoherra rouvineen ja Sofi neitsyt olivat yksin, ja rouva voi kaikilla tahoilla supistaa ja säästää. Rouva olikin parhaimmalla tuulellaan, hän oli tyytyväinen kuluneeseen kesään, tyytyväinen Göstaan, joka ei ollut tuhlannut lamppuöljyä öisin eikä liioin vaatinut minkäänlaisia lisäaterioita, niinkuin maisteri Samuelsson, kauhea muistaa, oli uskaltanut tehdä, pyytäen saada panna talteen muutamia korppuja ja kaataa itselleen lasillisen "kermamaitoa" aamupäiväksi. Hänen oli sitä paitsi onnistunut keksiä halpa täyshoitola Astridille, ja pojat asuivat miltei ilmaiseksi erään hänen vanhan naimattoman tätinsä luona.
Kaikki oli siis hyvin, jollei vain hänen miehensä olisi ollut niin synkällä mielellä. Mutta miten alakuloiselta ja surulliselta hän näyttikään lasten lähdettyä! Mitä hautoi tuo omituinen mies mielessään, eikö hänellä ollut kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toivoa? Ja papinrouva saattoi istua salavihkaa tarkastamassa miehensä tummansinisiä silmiä, jotka niin synkkinä ja hajamielisinä katselivat silmälasiensa takaa, huoata ja kiittää Jumalaa, ettei hän, rouva, ainakaan luonut itselleen luuloteltuja murheita. Mutta sellainen oli mies ollut heidän naimisestaan alkaen — rouva ei ollut oikeastaan koskaan häntä ymmärtänyt. Eikä hän liioin paljon miettinyt miestänsä, vaistomaisesti hän oli sitä mieltä, että tuo synkkä, juhlallinen totisuus oli papinkauhtanan ja -kauluksien yhteydessä, jotka hän velvollisuudentarkasti ja huolellisesti asetti kuntoon miehelleen. Kun kesä lähestyi loppuaan, avattiin myös kansa- ja pikkukoulut jälleen, toinen toisensa perästä. Salit tuulotettiin ja pestiin, penkit tai koulupöydät järjestettiin tasaisiin riveihin, oppikirjat otettiin esiin, ja tuvista ja torpista tulivat lapset käyden, usein yli puolen penikulman päästä, pienet eväsnyytit kädessä tai reppu selässä.
Ei ollut Gertrud Björk koskaan niin kaivannut rakkaita lapsiaan kuin tänä syksynä. Hän kaipasi määrättyä, säännöllistä työtä, pieniä, tuttuja kasvoja, niin, jopa taisteluita ja yhteentörmäyksiä, jotka muodostivat välttämättömän osan hänen työstään.
Kello puoli yhdeksän oli opetuksen määrä alkaa, ja juuri sitä ennen tulivat lapset, niijaillen tai kumarrellen "opettajalle", kolistelivat puukenkiään, puhuivat, kuiskivat ja tyrkkivät toisiaan, irrottivat repun tai panivat pois eväskopan, jossa säilyttivät kirjojaan voileipäin, silavan, pannukakun tai kaiken sen seurassa, mitä äiti oli suvainnut antaa heille, panivat ruuan kaappiin ja asettuivat kukin pöytänsä ääreen. Sitten sijottui Gertrud opettajapöydän taa ja antoi katseensa kulkea pientä joukkoaan.
Tuolla istuivat hänen molemmat poikansa, Eskil Svan ja Sverker Wetting, hymyillen ystävällisesti ja tyytyväisinä hänelle. Tuolla taas Hans ja Jakob Ollonqvist, vastaten varmasti: "täällä", kun heidän nimensä huudettiin. He olivat molemmat niitä lapsia, jotka kotoaan ovat imeneet itseensä sen määrätyn käsitystavan, että muka koululle on kunniaa heidän käynnistään, ja heidän "täällä" sanastaan kuului selvästi, miten paljon painoa ja merkitystä he panivat siihen, että tällä kertaa olivat kunnollisesti läsnä rasvainen oppikirja kädessä ja eväskoppa hyvässä kunnossa. Gertrud siirtyi edemmäs: Britta Håf … Lena Hodenius? Pienet kiiltävän punaiset tytönkasvot hymyilivät häntä vastaan, lämmittivät hänen sydäntään. Bartolomeus ja Hilarion Tingbom? Ei, ei kumpikaan ollut läsnä, eikä liioin Anna Hjärpe, pieni tyttö, joka Gertrudin oli niin monta kertaa itse täytynyt noutaa huolimattomasta kodista.
— No, sanoi Gertrud ja kääntyi Britta Håfin puoleen, tiedätkö, miksei
Anna Hjärpe ole tänään läsnä? Etkö pilkistänyt sinne ohi mennessäsi?
— Pilkistin kyllä, vastasi Britta ja liikutti tärkeän näköisenä huuliaan ja silmiään, mutta sen äiti sanoi, ettei sillä ole, mitä jalkaan panna, ja että näytti tulevan paha ilma.
Gertrud nauroi. Aurinko paistoi säteilevän kauniina, ja tuuli puhalsi raikkaana lakeudella.