— No, Eskil, oletko kuullut Bartolomeuksesta ja Hilarionista mitään?
— Niin, rouva Tingbom sanoi vain: "ne tulevat tuossa tuokiossa", kun tirkistin sisään.
Gertrud teki muistiinpanojaan, jatkoi nimien huutoa ja alkoi sitten opetuksen rukouksella ja virrellä.
— Niin, rakkaat lapset, nyt alamme jälleen lukukauden, sanoi Gertrud ja nyykäytti ystävällisesti oppilailleen, näyttäkääpä, että olette ahkeria ja tottelevaisia, niin että minulla on teistä kunniaa ja vanhemmillanne iloa ja ennen kaikkea — että Jumala mielisuosiolla katsoo teitä.
Lapset hymyilivät toivehikkaasti, kukaan ei epäillyt voivansa täyttää "opettajan" vaatimuksia, ja heti oli opetus täydessä vauhdissa. Kysymykset ja vastaukset, laskento ja kirjotus seurasivat toinen toistaan aamiaistuntiin asti puolen kymmenen ja yhdentoista välillä. Silloin tölmäsivät lapset ulko-ilmaan, ja huuto ja nauru, johon silloin tällöin sekaantui enemmän tai vähemmän kiivasta toraa, kaikui koulupihalta, sillä välin kuin Gertrud aukaisi koulusalin ikkunat ja tuulotti seuraavan tunnin varalta.
Kello kolme loppui koulu, ja lapset saivat mennä kotiin, vieden muassaan pienen, vasta saavutetun tietoaarteensa. Varma on, että monenkin aarre oli kurjan pieni. Lena Hodenius oli monivuotisessa järkähtämättömässä itsepintaisuudessaan arvellut, että Faraon lihavat "pähkinät" [1] söivät laihat; ja Britta Håf piti yhtä itsepäisesti kiinni käsityksestään, että "sanan kuulijat" ja "sanan tekijät" [2] ovat käsitteitä, jotka pahemmitta seurauksitta voi sekottaa toisiinsa. Mutta monet lapset olivat tarkkaavasti kuunnelleet "opettajan" selityksiä ja menivät kotiin, mielessään himmeä aavistus, että kuitenkin oli hauska jotain oppia siitä, mitä maailmassa on tapahtunut ja tapahtuu.
[1] Ruotsalainen sana "nötter", jota pikku tyttö erehdyksestä käytti, ei näet ole "nöt" (= nauta) sanan monikko, vaan merkitsee "pähkinät".
[2] Ruotsalaiset sanat "hörare" (kuulija) ja "görare" (tekijä) muistuttavat näet äänteellisesti paljon toisistaan. Suoment. muistutus.
Eskil Svanilla ja Sverker Wettingillä oli yhteinen koulutie; heidän kotinsa olivat idässä päin, ja poikain oli tapana liittyä toisiinsa, kun nimittäin Sverkerillä oli "hyvät päivänsä" ja hän kunnollisesti tuli kouluun. Eskil ei laiminlyönyt koskaan; hän oli "kantapoika", pieni tukipylväs, jota kaikki tietämättään ihailivat, johon he katsoivat ylös ja useastikin kadehtivat. Sillä tunnettua oli, että Eskil oli "opettajan" oikea käsi, joka, niin pian kuin tämä apua tarvitsi, aina oli valmiina häntä avustamaan, ja ettei kukaan pojista niin nauttinut hänen luottamustaan kuin Eskil. Hänen sukunsa oli muutoin pitäjän rikkaimpia ja arvossa pidetyimpiä; hänen isänsä, talollinen Svan, vanhaa sotilasperhettä, oli jäykkä ja varma mies, suntio ja kouluneuvoston jäsen. Ei ollut suotavaa millään lailla joutua huonoihin väleihin hänen kanssaan; silloinkin kun hän oli parhaimmalla tuulellaan, tunsi jokainen itsessään hänen syväin, harmaiden silmäinsä ja kapeiden, pitkien, tiukasti suljettujen huultensa vaikutusvoiman. Svan oli laajalti matkustanut mies; hän oli ansainnut rahoja metsänostoilla, oli käynyt pääkaupungissa, nähnyt "leijonamäen" leijonan, ostanut itselleen talon ja kaikissa suhteissa hyvin hoitanut omaisuuttaan ja omaisiaan. Hänen vaimonsa, Karolina, oli hiljainen, vaitelias nainen, säännöllisissä piirteissään itsepintaisen alistuvaisuuden ja sitkeän vastarinnan ilme. Sitä paitsi hän oli korkeakirkollinen, huokaili paljon ja puhui paljon ajan pahuudesta.
Sverker, poika parka, eli aivan toisenlaisissa oloissa. Sekä isä että veli olivat tunnettuja juoppoja, ja koti synkkä ja rutiköyhä. Hyvän ja pahan välinen taistelu heijastuikin hänen kasvonpiirteissään; katse oli aristava ja tuijottava; mutta joskus, kun joku "opettajan" sanoista osui hänen hellään kohtaansa, tuli silmiin liikuttavan hyvä ilme, kyynelet puhkesivat esiin, ja nyrpeille kasvoille, karkeatekoisille leukapielille levisi lempeä hymy. Ei kukaan liioin kyennytkään niin kiintymään kuin Sverker, kun hän oli valoisalla mielellä; ei mikään ollut hänestä vaivalloista, kun oli kysymyksessä Gertrudin ilahduttaminen, niin, hän olisi tahtonut antaa henkensä tämän puolesta, jos niiksi olisi tullut. Mutta vielä enemmän rakkautta kuin hän antoi, hän sai; yhtenä Gertrudin monista elämän päämääristä oli pelastaa Sverker juoppouden kirouksesta, ja hänen oli onnistunut saada hänet liittymään pieneen "Kanervakukka" nimiseen raittiusyhdistykseen, jonka nuoriso, Eskil Svan etunenässään, oli äskettäin perustanut.