— Muistan, vastasi Sverker kirkastuen, se oli hirveän tanakkaa.
— Niin no, pidä se vain mielessäsi, sanoi toveri rohkaisevasti, kun taistellaan suuren asian puolesta, niin…
He olivat tulleet tienristeykseen, missä heidän oli erottava, Sverker painuakseen polulle, joka johti pieneen köyhään kotiin nummella, Eskil jatkaakseen matkaansa maantietä pitkin lakeudelle komeaan, punaiseksi siveltyyn talonpoikaistaloon, joka oli hänen syntymäkotinsa. Molemmat pojat nyykyttivät toisilleen: Eskil kulki varmoin, levollisin askelin ja Sverker lönkytti raskaasti ja huojuen tietänsä.
Iltapäivällä läksi Gertrud hämärissä ottamaan selkoa Bartolomeus ja Hilarion Tingbomista ja Anna Hjärpestä, noista kolmesta, jotka olivat laiminlyöneet kouluun tulonsa. Oli kaunis syys-ilta. Raikas tuuli puhalsi lakeuden poikki, taivas hehkui tulipunaisena auringon laskiessa, sen valo leimusi pitkin kanervakangasta ja loisti räikeähohteisena koivuilla ja pihlajoilla, joiden vaihtelevien värien rinnalla kuuset esiintyivät tavallistakin tummempina. Silloin tällöin kuului hämärtyvästä avaruudesta ääniä, aivan kuin torventorahduksia: kurjet kiisivät suurissa parvin yli kumpujen ja niittyjen.
"Kesä on mennyt," ajatteli Gertrud kaiholla, "kurki lentää etelään."
Kun Gertrud oli kulkenut kappaleen matkaa, hän tapaakin etsimänsä, suutari Timeon Tingbomin, pienen kaljupäisen miehen terävin nenin ja pienin vaalein silmin, jotka hyvin harvoin katsoivat ihmisiä suoraan. Muutoin oli tämä puettu, kuin herrasmies, rintaliinaan, ja kädessä oli hänellä pieni keppi, jota hän keveästi heilutteli. Hän ei antanut Gertrudille aikaa puhumiseen; heti tervehdittyään hän huudahti, ajamatonta leukaansa sivellen:
— Mainiota, että tapasin teidät, neiti! Kuljen juuri ja spankuleeraan yhtä asiaa, jota teidän pitää auttaa minua vullpuurtaamaan. Luulevat voivansa kohdella ihmistä kuin mitäkin. Tekevät kaikin tavoin oikeamieliselle ja siivolle miehelle elämisen mahdottomaksi, korottavat kaikki hinnat ja imevät ihmiset putipuhtaiksi. Eivätkä häpeä samalla puhua raittiudesta kaikenpuolisesta! Nyt, ja tässä nosti Timeon Tingbom keppinsä harmaankalpealle nenälleen, nyt ovat rohjenneet korottaa myös paloviinan hintaa; kukapa tietää, huomenna jo korottanevat oluen ja kaljan ja muiden ruokatavarain? Niin, minä vain kysyn. Nyt olemme me, kunnon kansalaiset, jotka olemme oikeuden puolta, päättäneet yhtyä lakkoon. Mitä sanotte ehdotuksestani, neiti?
— Mitä, lakkoon, mitä vastaan, ketä vastaan?
— Paloviinan hinnan korottajia vastaan, tiemmä. Jos te, neiti, joka olette kirjotustaitoinen, laatisitte sen jotenkuten näin kuuluvaksi: "me allekirjottaneet sitoudumme, niin kauan kuin hävittömät hinnat ovat voimassa, olemaan juomatta tilkkaakaan paloviinaa", jotain siihen tapaan; niin, neiti, te tiedätte parhain, miten pitää olla, muutamia kauniita pikku koukeroita, niin että se joltain kuuluu.
— Ei, kuulkaapa, Tingbom, keskeytti Gertrud naurunhaluisena ja harmistuneena, ette te nyt ole oikealla tolalla. Miten minä yhtyisin mihinkään sellaiseen, minä, joka tahdon, ettei kukaan ihminen koskaan maistaisi viinaa.