— Kas niin, Tingbom, nyt ei minulla todella ole enää aikaa —
— Vai niin, teillä ei ole aikaa kuunnella huolestuneen isän esityksiä. No, sitten sulkeudun nöyrimmästi suosioonne. Olen muutoin kuullut, että koulun on tuettava kotia. Mutta, kuten sanotte, jollei teillä, neiti, ole aikaa halpaa miestä varten, joka huolehtii lastensa tulevaisuudesta, niin — Jumalan haltuun, neiti, sulkeudun nöyrimmästi suosioonne.
Niin sitten Tingbom kumarsi ja poistui vihellellen ja heiluttain ja huiskuttain keppiä sormiensa välissä.
Tätä Tingbomin ja Gertrudin taistelua jatkui pitkin koko lukukautta; lapset jäivät pois koulusta, milloin toinen, milloin toinen; Gertrud muistutti ja ilmotti viimein asian tarkastusmiehelle. Mutta ei sekään auttanut; Tingbomin perhe oli yhtä mahdoton. Toisten silmissä nimittäin; omissansa he olivat viisaita ja luonteenlujia ihmisiä, jotka eivät väistyneet ja jotka viimein saavuttivat tarkoitustensa määrän.
Hilarion, Bartolomeus ja Jakobina ilmotettiin joksikin aikaa otettaviksi pitäjän turvakotiin.
Nyt oli Tingbomin perhe tyytyväinen, monivuotinen, sitkeä pyrkimys oli lopulta johtanut päämäärään.
Tämän iloisen mielialan tulos oli pian ilmenevä käytännössä, sillä kun oli lukukauden lopettajaiset, tulivat nuo kolme Tingbomilaista, niin tyytyväisinä ja siististi puettuina, kuin olisivat jok'ikinen saaneet korkeimman arvolauseen ahkeruudestaan ja hyvästä käytöksestään. Mutta ilo ei ollut pitkä-ikäinen; he olivat viime kuukausina kokonaan laiminlyöneet koulunkäyntinsä, ja kun Gertrud nyt näki heidän kursailematta asettuvan toverien joukkoon, kohosivat vastenmielisyys ja suuttumus hänelle päähän, ja hän ajoi heidät pois.
Itkien tulivat lapset kotiin ja kertoivat nyyhkien ja kirkuen opettajan lyöneen heitä ja ajaneen pois. Rouva Tingbom purskahti itkuun, hänkin, mutta suutarin vaaleansiniset silmät säihkyivät kuin kylmä teräs, hän löi nyrkkinsä pöytään, niin että naskalit ja neulat hyppäsivät kohoksi, ja huusi:
— Sitä hän saa katua koko elinikänsä!