Aina siitä asti kuin Nils Martin keväällä tuli pitäjään, ei hän ollut tavannut ketään, jota kohtaan hän olisi tuntenut sellaista kiintymystä — toverillista, avomielistä kiintymystä, ilman erotiikan sivumakua — kuin Gertrud Björkiä kohtaan. Nuori opettajatar samalla sekä aatteellisine että käytännöllisesti järkevine maailmankatsomuksineen oli vaikuttanut häneen omituisen rauhottavasti ja voimistuttavasti. Ei hän vielä koskaan ollut puhunut kenenkään kanssa niin avomielisesti, ei koskaan tuntenut itseään niin sopusointuiseksi, niin levolliseksi, ei ollut koskaan hänen parhain ja rikkain itsensä niin päässyt oikeuksiinsa kuin Gertrudin seurassa. Ilman että hän itsekään huomasi miten, muodostui heidän suhteensa vähitellen sellaiseksi, että hän sälytti Gertrudin harteille sielunsa rauhattomuuden, mietiskelynsä ja hermostuneen ärtyisyytensä taakan, Gertrudin koskaan antamatta hänelle pienintäkään kiveä kannettavaksi.
He tapasivat usein, molemmat tunsivat itsensä yksinäisiksi ja väärinymmärretyiksi, eikä heidän ollut vaikea keksiä sopivia kohtaamisen aiheita. Gertrudille oli uutta tavata ihminen, joka kuunteli hänen suunnitelmiaan nuorisokirjaston järjestämisestä, raittiusyhdistyksen perustamisesta, kokouksien pitämisestä vanhemmille y.m. ja oli niistä huvitettu. Tähän asti oli hän aina ehdotuksistaan puhuessaan saanut kylmyyttä ja epäluuloa osakseen johtavien henkilöitten puolelta; kouluneuvosto piti häntä miltei anarkistina, ja pienet vaatimattomat ompelukokoukset, joita hän talvi-illoin pani toimeen kodissaan, ja joihin otti osaa kahdeksan, kymmenen talonpoikaisvaimoa, olivat antaneet aihetta huhuun, että hän muka koetti levittää "harhaoppeja".
Mutta nyt oli Nils Martin tullut, tuoden muassaan myötätunnon ja ymmärtämyksen tuulahduksen; hän oli antanut useita hyviä kirjoja kirjastoon ja pari kertaa puhunut ompelukokouksissa, joka ei voinut olla muutamain silmissä heti luomatta vissiä "harhaopin" epäluuloista tunnelmaa hänen ympärilleen.
— Ettekö tulisi, pastori, luokseni tiistaina puhumaan jostain isänmaallisesta aiheesta? kysyi Gertrud eräänä sunnuntaina, kun hän jumalanpalveluksen jälkeen tapasi Nilsin kirkon edustalla.
— Mielelläni, tämä vastasi, onko teillä joku erityinen aihe ehdotettavana?
— On, ettekö kuvaisi esim. Engelbrektiä ja tämä aihe lähtökohtananne siirtyisi meidän aikaamme, sen edesvastuuseen ja uhrautumisen vaatimuksiin? Koettaisin saada niin paljon nuoria kokoon kuin suinkin. Heitä huvittavat aina tosihistorialliset kuvaukset — sitten, kun harrastus on viritetty, on persoonallisen sovituksen aika. Voi, kansamme on ravistettava hereille, sekä nuoret että vanhat. Oi, välinpitämättömyyttä, uneliasta ihmetystä, jota kaikkialla kohtaamme, kun tulee puhe isänmaasta, sen onnesta ja onnettomuudesta — miten olen siitä kärsinyt!
Hän katsahti nopeasti Nilsiin, kauniit tummat silmät täynnä kyyneliä, ja pudisti surullisesti päätään.
— Olette oikeassa, vastasi Nils Martin, tämä välinpitämättömyys on hirmuinen — eikä sitä karkota muu kuin suuri, kansallinen hätä. Välistä tuntuu isänmaanrakkautta mainitessa kuin kajahtaisi huutomme avaruuteen saamatta muuta vastausta kuin omat ajatuksemme.
— Niin, lisäsi Gertrud, on melkein kuin häpeä puhua isänmaanrakkaudesta, on kuin ajattelisivat monet ihmiset, ettei se, joka lämpimästi rakastaa omaa maataan, voi rakastaa myös muiden maiden asukkaita. Joku kirjailija on sanonut, että vasta rakastettuamme yhtä syvästi ja voimakkaasti, voimme sitten rakastaa monia. Uskon sen todeksi. Ensin koti — vanhemmat, siskot; se joka on ollut heihin syvästi kiintynyt, hän rakastaa myös syvästi maataan — ne kuuluvat yhteen — ja siitä rakkaudesta pulppuaa sitten rakkaus kaikkeen Jumalan luomaan. Surkuttelen niitä, jotka eivät ymmärrä isänmaanrakkautta. Oi, minusta tuntuu, että tahtoisin suudella näitä kiviä, syleillä näitä puita — kuolla tämän ihanan, kauniin maan puolesta, jonka vuoksi niin moni jalo isänmaan poika on vuodattanut verensä! Se rakkaus on voimakas kuin meren kaipuu — kodinkaipuu — ijäisyyskaipuu. Hän katsoi uneksien eteensä; he olivat jo jättäneet taakseen kirkkomaan ja kirkkoväen ja kulkivat yksin vuoren alitse johtavaa tietä. Heidän edessään lepäsi avara lakeus. Keskipäivän aurinko paistoi sen pehmeälle, äsken levinneelle lumipeitteelle; ilma oli häikäisevän kirkas, talojen ja vuorenhuippujen varjot lankesivat terävänä sinertäin, ja kirkonkellot helähtelivät mahtavina ijäisyyssointuina avaruuden halki. Gertrud tunsi sanomattomain tunteiden laajentavan sydäntään; eivät ne olleet vain tyhjiä sanoja, hän olisi todella tänä hetkenä voinut kuolla ihanan maansa puolesta.
— Tahtoisin kertoa nuorille, mitä olen uhrannut pikku tyttösestä alkain, jolla tuskin oli penniäkään, jatkoi Gertrud innokkaasti, kertoisin heille, että tuskin on ollut sitä isänmaallista yhdistystä, jonka jäsen en minä, varaton tyttö, olisi ollut.