Hän punastui äkillisesti kuin olisi hävennyt sanojaan. Ehkä Nils Martin luuli hänen tahtovan kerskata?
— Niin, tehän ymmärrätte, hän lisäsi anteeksi pyytäin, ettei tarkotukseni ollut kiittää itseäni.
— Ei, ei, tiedän sen, keskeytti nuori pappi ja katseli hymyillen hänen kiihtyneisiin kasvoihinsa, minä vain ihmettelen, miten saatte rahanne riittämään kaikkeen, mihin otatte osaa. Mitä minuun tulee —
Hän lopetti lauseensa kevyeen olkapäiden kohautukseen ja huokaukseen.
— Niinkö, vastasi Gertrud ja katseli häntä veitikkamaisesti ja lapsellisen ujosti, minun ei kai pitäisi siitä puhua — mutta on niin hauska kerran jutella todellisen isänmaanystävän kanssa — olen aina ollut niin yksin ajatuksineni ja tunteineni. — Niin, tiedättekö, mitä esim. tein viime vuonna? Minun täytyi saada kokoon rahoja, sanomalehdissä oli ollut valtava kehotus meille naisille uhrata voitavamme maan puolustukseen, ja minulla ei tosiaankaan ollut, mitä antaa, mitä uhrata. Ajattelin ja tuumin, ja viimein keksin keinon. Kolmeksi kuukaudeksi panin toimeen nälkäkuurin, s.o. laskin tarkoin, paljonko munanvalkuaista ja muuta sellaista ruumiini tarvitsi, jotta ei kärsisi pahempia vaurioita, ja sitten söin mahdollisimman vähän, juuri niin paljon, että henki pysyi. Tänä paastoaikana sain kolmekymmentä kruunua talousrahoistani säästetyksi. Sitten keksin sen, että öisin ompelin pieniä ompelulaukkuja, jotka möin, saaden kaksikymmentä öreä voittoa kappaleelta. Pienet laukkuni herättivät mieltymystä paikkakunnalla, jokaisen eukon piti saada ompelulaukkunsa, ja niin ansaitsin noin kaksikymmentä kruunua — yhteensä viisikymmentä, jotka lähetin puolustusyhdistykselle. Mutta kun tämä "kieltäymysviikko" oli lopussa, näytin kyllä hiukan rasittuneelta. Toinnuin kuitenkin hyvin pian, aloin nukkua ja syödä tavalliseen tapaan, ja pian olin entiselläni.
Nils katsoi häntä ihailevin silmin. Sellaista puuta pitäisi Ruotsin kaikkien tytärten olla — silloin se oli maista onnellisin ja ihanin.
— Niin, se oli kelpo teko, hän sanoi ääneen, mutta — sellaista voivat tehdä vain vahvat ja terveet ihmiset.
— Olette oikeassa. Minulla on todella rautainen terveys. Se on ollut rikkauteni. Jollei minulla sitä olisi ollut — ja hän katsahti ylös alakuloisesti hymyten — olisin aikoja sitten sortunut, niin paljon kuin olen elämässäni tehnyt työtä ja kieltäytynyt aina lapsuudesta asti.
Nils huokasi.
— Mahtaa olla ihanaa tuntea omaavansa sellaista sielun ja ruumiin voimaa kuin teillä on. Miten helppo on silloin elämä! Siitä, jonka aina täytyy luovia väsymyksen ja pahoinvoinnin pikku karien ja murtumuksen ja taudin suurten kalliopaatteen väliä, tuntuu teidän puheenne miltei sadulta.