— Se on oikein, poikani, vastasi Gertrud ja taputti häntä olalle, odotan siis sinua. Hyvästi!
Hän puhui hiljaisella äänellä ja taisteli voittaakseen pelkoaan ja epämieluista tunnetta, joka hänessä tällä hetkellä vallitsi. Kokonaan se ei hänelle onnistunut; ääni värisi, ja hän kiiruhti askeleitaan, kun hän Sverkerin saattamana läksi tuvasta.
Sverker kulki hänen mukanaan puolitiehen vuoren rinnettä. Hän ei puhunut paljon, enimmästä päästä puhui Gertrud; mutta kun he erosivat, olivat Sverkerin silmät kyynelissä, hellemmät tunteet olivat heränneet, ja siksi illaksi hän oli terästynyt vastaanottamaan veljen pilkkaa ja vanhempien toruja.
— Nyt olen voittanut hänet täksi kertaa, Gertrud ajatteli; mutta kun hän ennätti kotiin, väsyneenä ja viluisena, tunsi hän itsensä menestyksestä huolimatta alakuloisemmaksi ja masentuneemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Anna, hänen palvelustyttönsä, oli poissa, huone oli pimeä, hänen täytyi etsiä tulitikkuja, kaikki kutoutui kylmänharmaan masentumuksen tunnelmaksi. "Miksi", sanoi hän itsekseen, lamppua sytyttäessään ja hakiessaan puita laittaakseen valkean uuniin, "miksi kulutan itseni loppuun näiden ihmisten tähden, jotka eivät koskaan anna kiitostakaan palkaksi, niin, jotka suorastaan pitävät minua ja koulua jonkinlaisena vitsauksena? Miksi uhraan aikaa ja rukouksia poika paran tähden, joka oikeastaan on vähälahjainen ja hyvin vähän miellyttävä, ja josta ei parhaimmassakaan tapauksessa tule koskaan muuta kuin keskinkertainen kyky, ryhtyneepä hän mihin tahansa?"
Ja häneen hiipi väsynyttä vastenmielisyyttä kaikkia niitä kohtaan, joiden välinpitämättömyyttä ja epäluuloa vastaan hän niin monta vuotta oli oikeastaan tuloksitta taistellut. Hän olisi halunnut puistaa harteiltaan raskaan, sielua jännittävän työnsä ja paeta kauas pois ihmisten ilmoilta jonnekin, missä hän saisi levätä ja olla oma itsensä tarvitsematta elää satojen muiden elämää — jos sellaista paikkaa maailmassa olikaan.
Mutta silloin hän äkkiä näki edessään Sverkerin kuvan, muodottoman olennon ja kasvot karkeine leukapielineen ja riippuvine, harmaankeltaisine otsatukkineen, joka aina valui silmille. Ja hän näki, kuinka nuo kasvot kirkastuivat hänen, Gertrudin, puhuessa, hän näki liikuttavan kiintyneen katseen — aivan kuin koiran — jonka poika häneen loi paremman itsensä herätessä.
Ja silloin hänestä äkkiä oli suurta ja ihmeellistä, että nummen kovaosainen poika parka oli hänkin ijäisyysolento, jonka poveen mahtui taivas ja helvetti, ja että hänen, Gertrudin, kutsumuksena — vaatimattomana, näkymättömänä kuin valkokanervan kukoistus kankaalla — oli loihtia esiin taivaan piirteet, menestystä kysymättä, ihmisten kiitosta ja palkkaa pyytämättä.
Ja nämä ajatukset vapauttivat hänen sielunsa masentuneisuuden ikeestä, väsymys, yksinäisyys ei enää tuntunut, ja kun hän vuodatti sielunsa Jumalan eteen, kiersivät hänen rukouksensa rakkaiden koululapsien, varsinkin Sverkerin ympärillä.
IX.
Ei ole milloinkaan marraskuun taivas niin synkkä ja syksynraskas kuin harmain, repaleisin pilvin kaartuessaan lakeuden yli. Vuorella ulvoo tuuli pauhaavan voimakkaana, pahanilkisinä lakaisevat vihurit kuihtunutta kanervikkoa, kuilut ja halkeamat kertaavat sen viheltäviä, huokaavia ääniä, ja metsän pohjasta vastaa tuskanpelokas kaiku. Mutta lakeuden yli laskeutuu pimeys raskaana ja harkitsevana kuin ajatus, joka syvemmälle ja syvemmälle kaivautuu yhäti samaan tuskantäyteen ongelmaan, ja myrskyn yksitoikkoinen ulvonta on kuin elinkautisen kärsimyksen alati toistuvaa huokausta. Ei keskeytystä, ei liikettä, etäisyyteen katoavat vuoret ja kirkontornit, pimeyden tai usvain ja lumipilvien nieleminä. Ja kun yksin ponnistelet liejuuntuneita teitä, missä vain harvoin tulee vastaasi rattaat tai yksinäinen kulkija, silloin tunnet, kuinka lakeuden äärettömyyttä hiipii kaihomielisyyteen, joka ajatuksillesi laskeuu.