Ja kun myrsky täyttä totta puhkeaa, kun lumi pyörteleikse valkoisina pylväinä, tai sade vinona pieksee pehmittyneitä peltoja ja niittyjä, kun keskiyön pimeys tai tähditön hämärä loihtii esiin pelottavia näkyjä, ja synkät tarinat kohoovat muistiin, silloin on lakeus yhtenä ainoana suurena kauhuna, kiitäväin varjojen ja vaikeroivain, pakenevain haamujen lumottuna vilinänä. Silloin avautuu Månberg, ihmevuori kohtalonraskaine sfinksinpiirteineen, ja sen uumenista astuvat urhot, jotka siellä ovat nukkuneet rauhattomia aikoja odottain; kuullaan, kuinka he tahdikkain askelin teitä polkevat, ja aseiden kalske yhtyy tuulen ulvontaan, joka heidät houkutteli heidän tuhatvuotisesta unestaan. Silloin heräävät myös lakeuden salaperäiset olennot, "menninkäiset", pieni häijy kansa pakana-ajoista asti, joka asustaa maan alla ja hävittää sadon, mutta ei koskaan näyttäydy muille kuin pahaa hautoville ihmisille ja tulee esiin vain myrskyllä, raju-ilmoilla ja onnettomuuden aikoina. Silloin kiitää sysimusta hevonen pitkin nummea Ljungbergin huipulla, ei tiedä kukaan, mistä se tulee ja minne katoaa, mutta se näyttäytyy vain silloin, kun yö on täynnä kauhuja, silloin se ilmestyy kuin luonnon sielusta putkahtanut tuskantäysi ajatus.
Mutta julminta on, kun se, mikä todella elämässä on tapahtunut, tulee hiipivinä haamuina, laahaten perässään verisiä muistojansa marraskuunyön pimeydessä, kun huudot ja tuskankirkaisut, jotka kerran ovat päässeet hätääntyneiden ihmisten huulilta, heräävät taas eloon. Kuule, kuinka viiltävät vaikerrukset tunkevat läpi tuulen vinkunan! Kuule, kuinka tyttö raukka huutaa, joka joutui väkivallan uhriksi torpassa Ulandan metsän laidassa. Hän ei saa rauhaa haudassaan, sillä viettelijää ei koskaan rangaistus kohdannut, ei yksikään katumuksen kyynel koskaan sulattanut helvetinjäätä hänen sielustaan. Kuule, kuinka valittavat ja vaikertavat vanhukset, jotka surmattiin yksinäisessä mökissään juuri tällaisena yönä! Etkö kuule väkivallantekijäin ja ryövääjäin askeleita, jotka risahtelevat keskellä yön monia kauhistuttavia ääniä!
Sellaisena yönä ei ole hyvä olla hento, kaksikymmenvuotias tyttö, jonka mielikuvitus värisee, ja jonka sydämen suuri suru on haavottanut veriseksi. Sellaisena yönä ei ole hyvä asua yksin pienessä koulutalossa, takanaan korkea vuori, ympärillään ryskivä, huokaava metsä, edessään lakeus kaikkine ihmeellisine kauhuineen.
Sairas sydän ei enää tunne ikävöimistä eikä kaipausta, sillä se on kuoliaaksi pelästynyt, pelon jääkylmyys on laskeutunut sen kaikille tunteille ja ajatuksille. Nuori opettajatar istuu kyyristyneenä syvälle nurkkaan, suojatakseen selkäänsä sanomattomalta kauhulta, joka häntä ympäröi; hän lukee ja ompelee vuoroin, mutta miten uutterasti hän pistelleekin neulaansa edes takaisin ja tirkistelee kirjaansa, elää hänessä oikeastaan vain yksi tunne, johon hän aina uudelleen palautuu: pelko. On niin ihmeellistä, aivan kuin koko ympäristö eläisi ja silmin katsoisi; vanha tuoli paukkuu, ja kun hän sinne päin silmänsä kääntää, on hänestä aivan kuin katsoisi tuoli häntä. Niin, kaikki häntä katsovat, tuolit, pöytä, vanha seinäkello, joka lyö kaksitoista lyöntiään, vaikka on vasta yhdeksän aika — kaikilla on silmät, kaikki elää — kaikki pelottaa häntä tänä kamalana, yksinäisenä syys-iltana.
Nyt hän äkkiä kuulee askeleita ulkoa — väkivallantekijäin — ryövärien? Ne lähestyvät varmasti, silmänräpäyksessä hän laskee, että jos vain jalat kantavat, hän ennättää juosta ikkunan luo, särkeä sen ja syöksyä ulos, sillä välin kuin roistot murtavat oven rikki ja tunkevat sisään. Sillä hän ei tahdo sortua väkivallan jalkoihin, kuten tuo nuori tyttö, joka vieläkin huutaa ja valittaa menetettyä elämäänsä — jos jotain maailmassa, niin juuri tätä hän kauhistuu. Hän on kuullut siitä niin monta hirveää tarinaa; mielemmin kuolla — murskautua — ruhjoutua — mitä tahansa — ei vain elinijäksi turmeltua — ei nähdä pedon himokkaita silmiä itseensä kiinnitettyinä — ei tuntea pedon käsivarsien syleilyä.
Mutta askelet katosivat; se oli kai vain mielikuvitusta — tai myrsky. Nyt napsahtaa taas tuoli, mitä se on? On kuin tahtoisi äidin vanha tuoli jotain sanoa. Oi yksinäisyys — yksinäisyys — hirvittävä yksinäisyys!
Kas, nyt kuuluu taas askeleita ulkoa, se on päivänselvää, ei mielikuvitusta, joku nousee portaita ja tömisyttää porstuan permantoa. Ja nyt kaksi lyöntiä ovelle; Karinin pelästyneessä mielikuvituksessa, hänen korvissaan, joihin tuska ja pelko ajavat soivia veriaaltoja, kajahtavat nuo lyönnit kuin kohtalon kolkutus. "Avaa", sanoo ääni, jota hän ei lainkaan tunne, ei ihmisellinen, vaan omituisen viiltävä ja kuiskaava ääni. Haamuko, kummitusko pyrkii sisään, vai elävä olentoko seisoo oven takana, väkivalta ja häijyys mielessä?
Hän nousee, mutta polvet pettävät, niin että hän on vaipua maahan. Silmät loistavat kuumeenkiiltoisina kalpeista kasvoista, ja hän nieleksii ja läähättää saadakseen ilmaa. Nyt jälleen kaksi lyöntiä, kaksi kovaa, hirmuista lyöntiä, jotka ukkosenjyrinänä kohahtavat läpi koko talon. Armias, laupias Jumala, Jeesus Kristus, kaikkien sorrettujen, kaikkien yksinäisten vapahtaja, auta, auta!
Ojennetuin käsin hän horjuu ovelle.
— Kuka siellä? hän sanoo, ja hän itse luulee kuiskaavansa, mutta sen sijaan hän huutaakin ääneen, kaiken hätänsä, tuskansa hän antaa puhjeta tuoksi kysymykseksi.