Silloin hän kuulee läpi myrskyn pauhun ja sydämensä ja aivojensa meluisan kohinan äänen vastaavan:
— Avaa, höpäkkö! Minähän täällä olen, Hanna Myhre.
Siinä tuokiossa pelko hänet päästää irti, vapautuksentunne valahtaa suurena, levollisena, hyväilevänä aaltona läpi koko hänen olentonsa, hän painaa kättään sydäntä vasten, naurahtaen iloisesti, lapsekkaasti, ja avaa oven.
— Hanna, rakkahin Hanna! Oletko ulkona tässä ilmassa?
— Onko sinulla sijaa yksinäiselle vaeltajalle? kysyi Hanna, pudistellen itseään, ja pisti vettä valuvan päänsä ovesta sisään.
— Hanna rakas, miten kiltisti tehty!
— Kiltisti, mutisi Hanna, riisuen hatun ja päällysnutun, jotka ojensi Karinille. Ei tässä ole puhetta "kilttiydestä". Minähän kysyn, onko sinulla sijaa yksinäiselle vaeltajalle?
— Tietysti sijaa on! huudahti Karin nauraen, otti Hannan vaatteet ja työnsi esille äidin tuolin, paraimpansa — istu, rakas Hanna. Uh, miten hauskaa!
— Hauskaa, toisti Hanna äskeiseen juroon tapaansa, kohtalaisen hauskaa olla väsynyt ja viluinen. Kahvipannu tulelle tuossa tuokiossa, tyttö!
— Heti, heti, huudahti Karin iloisesti ja lennähteli kuin vallaton lapsi ruokakaapin ja lieden väliä. Kas niin, kohta se kiehahtaa minun kattaessani pöydän; kunpa minulla vain olisi oikein hyvää leipää. Hanna kulta, miten oikeastaan olet ulkona tällaisessa koiranilmassa?