— Minusta on aina ollut hauska taistella myrskyä ja raju-ilmaa vastaan — siihen on syynä itsepintainen luontoni, näet, Karin pienokainen, vastasi Hanna ja nyykäytti Karinille.
Ja Hannan kasvoille valahti äkkiä vieno, veitikkamainen hymy, joka loi pehmeyttä tylyihin piirteisiin.
— Voi, Hanna kulta, minun on ihan päinvastoin, vastasi Karin, yhä hääräillen Hannan ympärillä ja ottaen esiin parhaimpansa pienestä nurkkakaapistaan, minä niin pelkään myrskyä ja raju-ilmaa ja — minä olen sellainen jänis. Etpä usko, Hanna, miten peloissani olin äsken, myrsky niin rynnisteli —
— Sen kyllä uskon, mutisi Hanna.
— Ja sitten niin ilostuin, kun kuulin sinun äänesi.
— Sen kyllä uskon, toisti Hanna.
— No, Hannaseni, nyt juomme kahvia, ja sitten valmistan sinulle vuoteen. Saat pikku äidin parhaat raidit. Ääni värähteli, ja silmät kostuivat, kun hän katsoi Hannaan. Hän ei voinut vielä liikutuksetta mainita äidin nimeä ja muistella onnenaikaa, jolloin hänellä oli, kelle tuhlata lämpimän naisensydämensä tunteita.
— Sepä ihanaa! huudahti Hanna, tarttuen yhteen kupeista, ja ojensi sen Karinin eteen, joka tuli höyryävine pannuineen lieden luota, täysi kuppi, tyttö, noin, — ääriä myöten.
— Mutta pitäähän jäädä tilaa kermallekin!
— Sitten perästäpäin, ensin pieni kulaus pelkkää kahvia. Ah, niin suloista!