Ja hän kasteli kahvissa pari sokeripalaa ja tyhjensi kuppinsa pohjaa myöten, jonka jälkeen Karin taas sai sen täyttää.
Sitten istuutui Karin Hannan viereen ja kaasi itselleen. Sillä välin hän puheli ja nauroi; pieniin kalpeisiin kasvoihin oli ilmestynyt väriä, silmät heloittivat lapsellista iloa, kukaan ei olisi tuntenut häntä vapisevaksi, tuskan täyttämäksi olennoksi, joka äsken horjui ovelle.
Niin he istuivat jutellen ja ajatuksia vaihtaen, myrskyn yhäti ulvoessa ja tähdettömän marraskuunyön päästäessä hurjain, ihmeellisten tarujensa henget vuorille ja tasangoille valloilleen. Mutta nyt ei tuossa kaikessa enää kauhu väijynyt; nyt oli kaikki tyyni vain tenhoavaa ja salaperäistä, nyt saattoi väristä, ei kauhusta, vaan pikemminkin mielihyvästä, kun "menninkäisten" räkitys kuului vuoren alta. Nyt voi itkeäkin Ulandan Lena parkaa ajatellessa, mutta toisin tavoin — säälistä, hänen vuoksensa — ei jäisestä pelosta. Ah, miten helppo on kuorma kantaa, kun on kaksi kantamassa; miten hirveä on yksinäisyys, miten kauhistava!
— Hanna, rakas Hanna, sanoi Karin, kun tunnelma oli käynyt tuttavallisemmaksi, sano, eikö sinusta yksinäisyys ole tuntunut vaikealta?
— Ei koskaan, vastasi Hanna jurosti.
— Miten se on mahdollista? jatkoi Karin, pannen päänsä kallelleen ja katsellen eteensä alakuloisesti miettivin katsein. Aina äidin kuolemasta asti on elämä painostanut minua kuin painajainen. Ja sinä, sinä olet elänyt yksin niin monta vuotta.
— Niinpä niin, aivan yksin noin kaksikymmentäkolme vuotta.
— Oi Hanna, Hanna!
Ja nuorta tyttöä puistatti värähdys.
— Sano, Hanna, — etkö koskaan, koskaan ole ketään rakastanut?