Karin punastui. Hän tunsi itsekin kysymyksensä sopimattomuuden, mutta hetki niin kiihotti sellaisiin.
— En koskaan, — en ikinä.
— Ja olet ollut onnellinen?
— No niin — miten kuten — kohtuullista onnea.
— Tarkotan, Hanna, etkö ole koskaan ikävöinyt muuta onnea kuin…
— En — en ole koskaan ikävöinyt — en koskaan. Ja hetken päästä hän sanoi hiljaa: — Olen vain kaivannut.
— Hanna! — Olet siis…
Ja mielenkiinto ja osanotto pani Karinin silmät loistamaan.
— Kerron sinulle, mitä tarkotan, lapsi, vastasi Hanna äkkinäisen ja syvän totisena; rakkaus on sitä, että ihmiset rakastavat toisiaan ja ovat uskollisia läpi elämän ja kautta kuoleman, sillä rakkaus on onnea ja ehjyyttä ja sopusointua; mutta jos toinen pettää, silloin ei ole enää rakkautta, ei edes ikävöimistä, silloin on vain surua ja kaipausta ja muuta sellaista tyhmää.
Hannan ääni siirtyi äkkiä tavalliseen puolijuroon, puolileikilliseen sävyynsä, samalla kun hän torjuvin liikkein ojensi kättänsä Karinia kohti.