— Voi, rakas Hanna kulta, huudahti Karin äkkiä ja tarttui Hannan vastahakoiseen käteen, minun olisi pitänyt ymmärtää.
Ja hänen lempeät tähtisilmänsä tulivat täyteen kyyneliä.
— Ymmärtää; niin, ehkäpä — sellainenhan on kohtalon tavallinen kulku — meidän kohdallamme — vietelty tai hyljätty — ne ovat arkitarinoita. — Kas, niinhän on asian laita, ettei kukaan tule nuoremmaksi ja kauniimmaksi vuosien vieriessä. — En ainakaan minä. — Harteilleni kerääntyi kaksikymmentäkahdeksan vuotta — ja kansakoulunopettajat saavat kyllä laskea palvelusvuotensa kaksinkertaisina — No, hänen rakkautensa, luullakseni, sammui — sairastuipa hän erääseen tautiinkin — ja silloin särjin sopimuksen.
— Hanna — Hanna — sinäkö särjit?
— Niin, se oli sukkela tauti, johon miehet usein sairastuvat, usko pois, Karin. Hän rupesi haluamaan rahaa, s.o. tyttöä, jolla oli rahaa, siinä hänen tautinsa. No, enhän minä tahtonut lisätä kiviä hänen tautikuormaansa; siksi sanoin, että hän oli vapaa, ja hän otti kyynelin ja kiitoksin tarjouksen vastaan. Sitten tietysti minä olin purkanut kihlauksen — ja niinhän asia olikin — kirjaimenmukaisesti. Niin, ja sitten hän nai ikävöimisensä esineen.
Hanna pysähtyi ja silmäili eteensä syvin, synkin katsein, rypistettyjen kulmainsa alta.
— Oletko sittemmin koskaan häntä tavannut? ihmetteli Karin, epäröiden.
— Pikku Karin, vastasi Hanna, ja hänen äänensä muuttui hyväilevän lempeäksi, hänen silitellessään kädellään edes takaisin Karinin poskea, ei puhuta enää tästä asiasta, joka on jo aikoja kuollut ja haudattu. Niin paljon voin kuitenkin sanoa, että hän on päässyt korkealle maailmassa, hän on ylhäinen ja mahtava herra, minä olen köyhä ja halveksittu, mutta kuitenkin olen mielemmin köyhän Hanna Myhren asemassa kuin hänen. Ja vielä lisäksi: kun tapaamme toisemme Herran tuomioistuimen edessä, olen kohtaava hänet katkeruudetta ja sanova hänelle, että olen unohtanut ja antanut anteeksi.
Hänen kasvojensa tylyt piirteet saivat jälleen kauniin, valoisan ilmeensä, tuskaisa, terävä hymy levisi huulille, ja ankarat siniset silmät kiilsivät kosteina.
— Oi Hanna, Hanna, se on suurta, kuiskasi Karin ja kumartui ikäänkuin palvoen Hannan käden yli, minä en koskaan voisi antaa anteeksi.