— Antaisit, lapsi, antaisit, sinä et tiedä, mitä elämä — ihmeellinen elämä — voi opettaa, tai oikeammin, mitä Jumala opettaa meille elämänkoulussa. Siellä hän pehmittää vaskiotsat ja taivuttaa rautaniskat ja — mikä ihmeellisintä kaikista — katkerin suru muuttuu Hänen kädessään suurimmaksi voitoksi. Mitä olisi minusta tullut, jollei minulla olisi ollut surua, joka johti minut elämän ja rakkauden arvoituksen eteen — jollei minulla olisi ollut kärsimystä, joka pakotti ryömimään, niin, Karin, ryömimään — sillä liian ylpeä olin käydäkseni — ristin juurelle anteeksiantoa kerjäämään.
— Voiko suru selittää elämän arvoituksen? ihmetteli Karin pitkin uneksuvin katsein.
— Ei, ei, ei selittää — ei mikään voi arvoitusta selittää — ihmeellisemmäksi, suuremmaksi se käy, kuta lähemmä päämäärää ennätämme. Rakkaan Welhavenin keralla sanon:
ti alt mer mit Hjerte banker
af usigelige Tanker ved den store Livets Gaade.
[Sillä yhä kiivaammin sykähyttävät sydäntäni sanomattomat
ajatukset elämän suuren arvoituksen vuoksi.]
Ei koskaan, sen voin sanoa, Karin, ole elämä minusta ollut niin ihmeellinen kuin nyt, kun näen päivän alkavan painua mailleen. Yhden vain tiedän: kärsimys minut opetti elämän suuruutta ymmärtämään.
— Täytyykö kaikkien kärsiä? kysyi Karin vapisevin äänin.
— Niinpä luulisin, pikku Karin, vain kärsinyt osaa rakastaa.
— Mutta äsken sanoit…