— Ei, ei, en puhu siitä rakkaudesta — se on vain unelmia, jotka syntyvät ja katoovat kuin taivaan pilvet. Ei, lapsi, vaan siitä rakkaudesta, jonka opimme tuntemaan, kun makaamme maassa ristin juurella ja kerjäämme sen salaisuutta ymmärtääksemme. Hän, joka rakasti enemmän kuin kukaan muu kuolevainen, kärsi myös enemmän. Ei meillä ole osaa hänen rakkauteensa, jollemme ota osaa hänen kärsimykseensä.
— Voi Hanna, Hanna, kuiskasi Karin, siirtyen lähemmä Hannaa ja pannen päänsä hänen olalleen, pelkään niin kärsimystä — olen niin väsynyt siihen — kaipaan niin rajusti — onnea — iloa — rakkautta…
Ja hänen huulensa avautuivat säteilevään, kiihkeään hymyyn.
Hanna ei vastannut, hän vain silitti kädellään Karinin poskea, hiljaa mutisten: "lapsi parka!"
Mutta Karin ei kuullut; hän kuunteli hajamielisenä Hannan sanoja, ja kiihkeä, ikävöivä hymy viipyi yhä hänen huulillaan.
Hetken perästä hän nousi ja alkoi järjestellä yötä varten. Oli myöhäistä, Hannan ja Karinin tuttavallinen puhe vaikeni, ja he paneutuivat levolle. Ja pian nukkuivat molemmat naiset rauhallisesti, myrskystä huolimatta, joka yhä kiisi yli lakeuden ja vinkui tuvan nurkissa.
Talvikuukaudet ennen joulua kuluivat jotakuinkin siedettävinä Kariniin nähden. Hanna Myhreen oli tarttunut omituinen tapa juuri pahimpina myrskypäivinä tulla käyden vuoren poikki, pyytäen yösijaa Karinilta. Hänestä oli niin hauskaa lähteä myrskyyn, hän sanoi, kuuntelemaan kaikkia ihmeellisiä ääniä, jotka myrskystä puhuvat, ja katsomaan luonnon taistelua; mutta sitten tapahtui hänelle useimmiten, että hän väsyikin eikä jaksanut kulkea pitkää kotimatkaa, vaan koputti Karinin ovea. Joskus valtasi myös Gertrudin sama kummallinen halu päästä myrskyyn ja raju-ilmaan. Voi sattua, että hän juuri niinä päivinä, jolloin hän oli enin tehnyt työtä ja tunsi itsensä oikein kuolemanväsyneeksi, niin että kohtuullisinta olisi ollut, jos hän mitä pikimmiten olisi kiiruhtanut vuoteeseen, sen sijaan pani hatun ja päällysnutun ylleen ja ponnisteli lumikinosten läpi, vasten vihuria, pienelle tuvalle, missä Karin istui yksin lamppunsa ääressä, seuranaan vain omat arat, pelokkaat, surulliset ajatuksensa.
Mutta sitten tapahtui, että Hanna Myhre sairastui tammikuun puolivälissä, juuri kun Gertrudilla oli niin paljon tehtävää, etteivät edes pahimmat vihurit kyenneet houkuttelemaan häntä ulos iltasin. Karinille alkoi yksinäisyyden aika; Hanna makasi sairaalassa, Gertrud oli niin kiinni työssään ja näytti niin väsyneeltä ja rasittuneelta, että olisi uskonut hänenkin joutuvan samaan paikkaan; ja kirkkoherran luo, missä Karin muutoin ei koskaan viihtynyt, oli häntä pyydetty vain kahdeksi sunnuntai-iltapäiväksi kahville. Talonpojat ja torpparit, joiden lapsia hän luetti, lähettivät hänelle joskus "tuomisia" ja kutsuivat luokseen. Muutoin hänellä ei ollut, kenen kanssa seurustella, paitsi lapsiansa ja kirjojaan.
Oli myöhäinen tammikuun-ilta. Kaupungissa oli ollut markkinat; aamupäivällä olivat talonpojat tulleet ajaen, elukat hyppimässä rekien perässä, ja torilla, koulutalot pohjoispuolella, kaupungin toisessa ulkolaidassa, mistä lakeus alkoi, olivat, niinkuin tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa, enemmän tai vähemmän loppuun ajetut hevoskonit, väkijuomain piristäminä, tehneet temppujansa tai juosseet mäkeä ylös ja alas, vakuuttaakseen kaupanhierojia voimastaan ja vilkkaudestaan. Markkinoilla oli tuimasti oteltu; kaupat tehtiin mieluimmiten väkijuomain avulla, tingittiin ja huijailtiin myöhään iltaan, ja kun talonpojat ajoivat kotiin, suuremmassa tai vähemmässä määrin petettyinä tai pettäneinä, saivat hevoset yleensä juosta omin valloin, miten halusivat, ja jalan käyvä osa markkinaväestä sai enemmän vaistoaan kuin tajuntaansa kiittää siitä, etteivät valinneet ensimmäistä lumikinosta yösijakseen.
Yksin istui Karin tuvassaan pienen kirjotuspöytänsä ääressä ja valmistautui seuraavan päivän tuntia varten. Mutta vain murto-osasen mielenkiinnostaan hän kykeni työhönsä kiinnittämään. Milloin lentelivät ajatukset kuin pelästynyt lintuparvi lakeudelle, ihmetellen, mitä kamalaa ulvontaa sieltä kuului, tai seisahtuisivatko räyhäävät miehet hänen tuvallensa, kääntyisivätkö syrjäpolulle ja tulisivat ikkunan luo, pelästyttäin hänet kuoliaaksi siihen lyömällä. Milloin ne taas surullisina ja kaihoisina painuivat menneisiin aikoihin, aikoihin, jolloin äiti hääräili tuvassa, Karinin istuessa lukemassa; milloin taas arkoina ja haaveksien kiertelivät muuatta kaunista kesämuistoa…